On se jännä juttu. Väisäsen Unton eteen on toimitettu sääntöuudistusehdotus 2011 kaudelle, miksei jopa syyskaudellekin, ainahan sitä voi byrokratian skipata. Sääntöuudistus koskee pystymailalyöntejä. Nuo turhan useasti esiintyvät, väliinpainuvat, ”turvalyönnit” tylsistyttävät katsojat. Pomppu tai pystäri, aseena etenijöillä ja vaihtajilla. Pesäpallon mainoskatkot, niillä vain täytetään välit ennen ajolähtöä. Ehdotus kuuluukin, poistetaan pystymailavaihtoehto. Jos mailan ja maan välinen kulma ylittää 135 astetta, syntyy automaattisesti palo. Tällä tavoin saamme pesäpallosta miellyttävämmän pelin, tiedä vaikka joku jalkapalloilijakin sattuisi katsomoon.

Hetkinen, palataanpa ajassa taaksepäin. Joulukuu 2009. Pesäpalloliiton nurkissa pyörii vihreä kansio, koskee mukamas jotakin provikkaa, eiku provosointia… Oli mikä oli, lyödään leimat vain ja nimet alle, kyllä ne on ennenkin osanneet hyviä sääntöjä tehdä.

Kyseessä oli viimeinen allekirjoitus adressiin, jonka otsikkona lukee pölkyillä PESÄPALLO EI OLE HUIPPU-URHEILUA. Annoimme juuri pitkän listan puuttuvan allekirjoituksen.

Pesäpallon pelisääntömuutokset kaudelle 2010. ”50 § Rangaistusten perusteita järjestellään siten, että rangaistuksen ”Sulkeminen ottelusta loppuajaksi” perusteiksi kirjataan lievä fyysinen kontakti, törkeä provosointi, törkeä kielenkäyttö ja toisen pallon tahallisesta peliin ottaminen. Varoituksen syihin tarkennetaan pelinjohtajan luvaton kentälle tulosta pelitilanteessa, pallon tahallinen heittäminen pois kenttäalueelta ja provosointi.

Ja provosointi. Miten olisi käynyt Esa Tikkasen NHL-uralle jos ”tiki-talkista” olisi huomautettu ensimmäisessä divariottelussa? Olisiko Jarkko Ruudusta mihinkään? Entä jalkapallon puolella, kuinka värittömiä ottelut olisivat jos raitapaidat päättäisivät ettei katsomoon saa tuulettaa?

Provosointi ei ole tarkoitettu vastustajan mollaamiseksi. Provosoinnilla ei pyritä herättämään kohua yleisössä, eikä sillä haluta aiheuttaa mielipahaa. Jos pelaaja käytöksellään yrittää edellä mainittuja asioita, hän ei provosoi, vaan vattuilee, ja se on asia erikseen. Provosointi puhtaimmillaan on keskittymisen herpauttamista. Esimerkkinä kopin nosto. Moni pystyy nostamaan kopin lähes joka kerta harjoituksissa. Pelissä kädet alkavat tärisemään ja tekeminen vaikeutuu. Mutta entä jos etukentän pelaajat, ja miksei lukkarikin laukoisivat sanansäilää lyöjää kohti. Siinä vaiheessa alkaa jo monella puntti tutista.

Huippu-urheilun yksi tärkeimmistä osa-alueista on provosointi. Oikein toteutettuna, henkilökohtaisuuksiin menemättä, provosointi voi olla se ratkaiseva asia hyvän pelaajan ja huipun välillä. Miksi me siis kiellämme ammattimaisuutemme? Provosointi kuuluu urheiluun, ja erityisesti pesäpalloon, värikkääseen kansallislajiimme. Jos sääntöuudistuksilla halutaan parantaa pesäpallon julkisivua, eikö kannattaisi suoraan vaihtaa syöksypaidat pikeepaidoiksi, kypärät hikipannoiksi ja määrätä pakollinen teetauko vuoroparien välille?

Katsojat, tuomarit ja pelaajat. Pidetään pesäpallo pesäpallona. Minä ainakin pidän.

Räksyttäjä