Hei, olen Mikko ja olen riippuvainen. Jos löydän valmennukselta vapaata aikaa, käytän aikaa seuraamalla paitsi urheilua, mahdollisuuksien mukaan erityisesti urheilua paikan päällä ja erityisesti harjoitustapahtumia. Mitä asioita opetetaan, miten niitä opetetaan, miten harjoitus etenee, paljonko suorituksia tulee, mikä on harjoituksen yleisilme ja kuinka valmennus reagoi harjoituksessa tapahtuviin asioihin? Yhteenvetona näistä harjoituksista ja liiton sivuilla komeilevasta otsikosta "Enemmän liikettä, vähemmän koirakoulua" voi todeta, että jos eläimiä valmennettaisiin yhtä huonosti kuin ihmisiä, tuloksena olisi hermoheikkoja, pelon kautta (äärimmäisen huonosti) oppivia luontokappaleita.

Pysyäkseen kansainvälisen kilpailun tahdissa suomalaisen urheilun täytyy kyetä repimään parempia tuloksia kuin kilpailijansa useimmiten murto-osalla niistä resursseista joita kilpailijamailla on käytössä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sellainen osaaminen jota saadaan aikaan ilman merkittävää taloudellista panostusta täytyy maksimoida. Tähän kategoriaan kuuluu osaltaan ihmisen suorituskyvyn osatekijöiden selvittäminen ja näiden osa-alueiden oikeaoppinen harjoittaminen. Pesäpallovalmennuksen parissa pyörivä tietotaito on näissä asioissa kovaa valuuttaa koko urheilun kenttä huomioituna. Tarkoituksena ei ole myöskään sanoa, ettei meillä osata valmentaa ihmistä, urheilua osana elämää tai psyykkisen puolen tekijöitä kuten keskittymistä tai paineensietokykyä. Mistä sitten on kyse?

Suomalainen lapsi saa kasvunsa aikana jokaista positiivista signaalia (selkeä ohjeistus jonkin asian tekemiselle ja sen tekemisestä saatava positiivinen vahviste) kohti kolme kieltoa. "Älä juokse sinne kadulle", "älä syö sitä", "älä päästä räpylää noin kauas vartalosta kiinniottotilanteessa", "älä päästä vastustajaa selän taakse", "älä avaa luukkua vaihtotilanteessa". Yhdistettynä epäselvään ohjeistukseen siitä kuinka pitäisi toimia missäkin tilanteessa, voi huoletta sanoa että suun pitäminen kiinni olisi ollut huomattavan paljon todennäköisemmin voittava vaihtoehto. Aivot kun eivät tunne kieltosanoja ja tästä urheilu on täynnä klassisia esimerkkejä. Esim. 90-luvulla JJ Lehto antoi ennen testeissä autoon istumistaan haastattelun, jossa totesi että "erityisesti yhtä mutkaa pitää varoa, siinä ei saa ajaa ulos" ja vartti tämän jälkeen Benetton raahattiin romuna pois radalta ja Järvilehto sairaalahoitoon yli 200 km/h nopeudessa kyseisessä mutkassa tapahtuneen ulosajon seurauksena. Mielikuva on täysin samanlainen jos mietit "aja seinään" tai "älä aja seinään" tai yleisemmällä tasolla: mietitkö onnistuvasi vai ettet epäonnistu?

Jonnekin kansallisen mentaliteetin aivokuoreen on iskostettu vuosikymmeniä tai –satoja sitten se, että "johtoasemassa ei saa vetäytyä vaan pitää pelata aktiivisesti". Jos yhtään tarkemmin mietitään, niin kyseinen viisaus pitää nyt ensinnäkin sisällään olettamuksen siitä, että vetäytyminen olisi vaihtoehto joka nyt sitten PITÄÄ välttää ja pelata aktiivisesti. Kokeneita pelaajia haastateltaessa puheista paistaa useimmiten se, että heille on satojen pelien kautta painunut mieleen niinkin nerokas totuus kuin että peliä pelataan samalla lailla kunnes toisin vaaditaan. Tavoiteltuun johtoasemaan pääseminen nyt ei millään järjenjuoksulla kuulu näihin poikkeustilanteisiin.

Eläimen kouluttaminen on siitä kiitollista mutta pirullista että ohjaajana saat juuri sitä mitä tilaat. Jos vedät joukkuevalmennuksessa vihkoon siinä mielessä, että tarjoat kaikille samaa lääkettä samojen sanallisten ja sanattomien signaalien muodossa, se sopii jollekin ja toiselle vähän huonommin. Erilaisten elämäntilanteisiin, terveydentilaan, sosiaaliseen ympäristöön ja motivaatiotekijöihin liittyvien asioiden kautta käy sitten pitkällä aikavälillä ilmi, tuliko jostain juniorista huippu vai ei ja jää ikuisen väittelyn aiheeksi tapahtuiko se jonkin valmentajan/pelinjohtajan ansiosta vai hänestä huolimatta. Kärjistäen voi sanoa, että suuremmilla massoilla voi vetää kovempaa kuin 95% porukasta kestää mutta porukasta löytyy aina niitä joita itse sanon "oksankohdiksi" eli joiden elimistö ja psyyke syystä tai toisesta jaksaa rääkin ja joista tulee tätä kautta huippuja. Sanomattakin on selvää, ettei pesäpallon rakenne kestä tällaista myöskään tavoitteellisen toiminnan puolella. Millaisia sitten ovat nämä laatuvaatimukset joita ajan takaa?

Haastan jokaisen tämän tekstin lukevan valmentajan viettämään kiellotonta viikkoa vuoden 2011 viikolla 2. Vedä jokainen kyseisen viikon harjoitus, varsinkin sellainen jossa pyrit ohjeistamaan jonkin liikkeen suoritustekniikassa ja anna ainoastaan sellaisia ohjeita jotka pitävät sisällään konkreettisia suoritusohjeita. Anna aina positiivinen vahviste (kehu) kun haluamasi toiminto toteutuu. Tämän operantin ehdollistumisen kautta eli vahvistamalla toivottua käytöstä ja ajoittamalla sen palkitseminen oikein voidaan niin eläimille kuin ihmisillekin opettaa sekä uusia asioita että korjata vanhoja. Mieti itsellesi jokin sanktio siitä jos et toteuta tätä ja seuraa viikon ajan kuinka helpolla muutos onnistuu. Jos muutos on helppo tai sitä ei ole etkä menetä hermojasi = huuda ohjeita viikon aikana, voit onnitella itseäsi. Siitä voidaan lähteä etenemään kohti oppimistapoja. Kannattaa vielä huomata, ettei negaation jättäminen pois viesteistä ole mistään pois ja väliin voi viljellä edelleen sopivasti "***kele mene ja tee!" – mentaliteettia jos siltä tuntuu. On ainoastaan valintakysymys millaisia signaaleja haluat antaa.