Pesäpallon harjoittelua tavoitteellisen toiminnan puolella seuratessa tulee usein mieleen, että kyse on enemmän yksilö- kuin joukkueurheilusta. Harjoituskausi on millä tahansa mittarilla mitattuna niin pitkä, että sen ymmärtäminen on hankalaa melkeinpä minkä tahansa muun joukkuelajin näkökulmasta seurattuna. Pesäpallossa on niin paljon aikaa harjoitella kilpailukautta varten, että eri osatekijät ja ominaisuudet kyetään ottamaan hallintaan erittäin perusteellisesti.

Lajirajojen yli hyppiessäni olen jatkuvasti törmännyt siihen, että pesäpallon parissa saamani tietotaito jo pelaajana on kestänyt helposti vertailun joukkuepelien joukossa. Loogisesti ajateltuna näin täytyykin olla: lajin parissa liikkuu huomattava määrä ihmisiä, joiden koulutuspohja ainakin liittyy jollain lailla harjoiteltaviin asioihin ja varsin vaihtelevissa olosuhteissa suoritetut talviharjoittelujaksot ovat vuosikymmenten aikana osittain pakottaneetkin lajin huippuosaajat perehtymään harjoittelun eri osa-alueisiin hyvinkin tarkasti jotta treenaamisesta saataisiin paras mahdollinen hyöty. Osittain tältä pohjalta, osittain hyvän valmentajakoulutuksen sekä jatkuvasti tehostuvan lajin sisäisen verkon avulla tietoa on saatu jalkautettua monissa seuroissa sekä monilla alueilla tehokkaasti aivan pienimpien junioreiden vetäjille saakka. Sama ideologia löytyy toki kautta urheilumaailman, mutta pesäpallossa asiaa ovat auttaneet lajin mittasuhteet sekä harjoittelukauden suhteellisesti pitkä kesto ja tätä kautta korostunut asema.

Harjoitettavien osa-alueiden puolella pesäpallon harjoittelu tarjoaa valmennukselle ikuisen haasteen. Kuten päivittäisessä tekemisessä mukana olevat hyvin tietävät, harjoittelu on jatkuvaa tasapainottelua eri painotusten välisen suhteen ja rytmityksen osalta. Oman osansa keitokseen tuo se, että kyseessä on pallopeli. Ratkaiseva ero yksilöurheiluun syntyy luonnollisesti juuri tässä. Siinä, missä vaikkapa yleisurheilijan tai painonnostajan on oman suorituksensa lopputuloksen kannalta hyödyllistä perehtyä harjoittelun kautta elimistölle tuotettavan ärsykkeen vaikutuksista lihas- ja hermotasolla, on pesäpalloilijan tärkein tehtävä edelleen pelkistetysti pelata palloa mahdollisimman hyvin.

Lajikulttuuri on kehittynyt siihen suuntaan, että jokainen menestystä havitteleva pallonpelaaja ymmärtää tänä päivänä sen, mitä muuta kuin pallon kanssa tekemistä parhaan mahdollisen kokonaisuuden luominen tarkoittaa. Puoliammattilaislajissa tämän kokonaisuuden kehittäminen vaatii sitä, että valmennusryhmän on otettava käytettävissä olevan ajan ja resurssien rajoissa huomioon harjoittelijan mahdollisuus tehdä erilaisia asioita sekä suunnitella yhdessä urheilijan kanssa kokonaisuus sellaiseksi, että haluttuja ominaisuuksia voidaan kehittää. Mikäli valtaosa energiasta menee tähän, ollaan harjoittelussa kuitenkin otettu askel metsään päin. Ominaisuusharjoittelu on osattava asettaa sille kuuluvalle paikalle ja keskittyä sen jälkeen kehittämään pallopelissä tarvittavia asioita. Lajin parissa esiintyy edelleen täysin turhaa lätinää siitä, että ominaisuusharjoittelu tappaa luovuuden, liikkuvuusharjoittelu ei vaikuta välilyönnin onnistumisprosenttiin tai että voimatreeniä ruvetaan tekemään sitten, kun leuanvetotanko lyö ensimmäisen juoksunsa. Voima-arvojen on oltava keskeisiltä osin riittävällä tasolla, jotta lajisuoritukset ja nopeusharjoittelu voidaan ylipäätään suorittaa kaikilta osin puhtaasti ja turvallisesti. Jo yksistään tämä riittää perusteluksi sille, miksi jokaisen urheilijan kuuluu ylläpitää muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka kuuluvat juuri hänen pelissä omaamaansa rooliin. Toisena perusteluna on se, että yksittäisen pelaajan kehittynyt ominaisuus antaa hänelle entistä paremmat edellytykset pelata entistä korkeammalla tasolla ja tätä kautta joukkueen taso nousee yksittäisen pelaajan kehittymisen myötä. Mikäli jokainen joukkueen pelaaja kehittyy 5% jollain itselleen kokonaisuuden kannalta oleellisella osa-alueella, joukkueen kehitys on huomattavaa. Kaiken keskiössä on kuitenkin aina peli, joten mikäli harjoitettava ominaisuus ei koskaan siirry edes välillisesti peliin saakka (jota on tosin usein erittäin hankala arvioida), on sen kehittäminen ollut kyseenalaista.

Lajiharjoittelussa sekä määrän että laadun tulee olla riittävällä tasolla läpi koko uran. Valmentajan rooli muuttuu eri ikäisten urheilijoiden kanssa tekemisissä oltaessa jotakuinkin niin, että lasten kanssa valmennuksen tehtävä on luoda turvalliset olosuhteet pelata, luoda ja leikkiä. Nuorten kanssa ote on aktiivisimmillaan kun kilpaurheilun ja vaikkapa voima- ja liikkuvuusharjoittelun suhteen ylipäätään yksilön koko yleisen hyvinvoinnin kannalta olennaisia elementtejä luodaan osaksi kokonaisuutta. Yli 25-vuotiaiden pelaajien kanssa rooli muuttuu jälleen vapaammaksi ja saa keskustelevamman sävyn. Tasapainottelu ei kaikilta osin lopu koskaan, mutta sen sisältämät haasteet joko muuttavat muotoaan tai, paradoksaalista kyllä, niitä täytyy tietoisesti muuttaa mikäli kehitys pysähtyy tai motivaatio hiipuu samojen ärsykkeiden jatkuvan toistamisen vuoksi. Pääsääntöisesti harjoittelusta tulee kuitenkin kokeneempien pelaajien kohdalla pelkistetympää. Oman toiminnan kannalta olennaisiin osa-alueisiin keskittyminen auttaa ylläpitämään tai jopa kehittämään niitä hyvinkin pitkään, mutta muidenkin alueiden hallinta edes välttävällä tasolla sitä ennen edesauttaa projektia merkittävästi.

Menestykseen tähtäävässä toiminnassa avainasia on useimmiten juuri se, että löytää ne olennaiset asiat ja uskaltaa painottaa niitä toiminnassaan riittävästi. Huipulle voi päästä monella tavalla ja se on eräs lajimme monista rikkauksista. Pesäpallon koulutuksessa on viime vuosina painotettu mielestäni täysin oikein sitä, ettei valmennustiedon panttaaminen vie ketään eteenpäin. Kukaan ei voita sen ansiosta, että tietää miten harjoitellaan. Ne harjoitukset pitää vielä ensin tehdä ja selvitä niistä karikoista, joita toiminta tuo tullessaan. Toivotan energistä sydäntalvea kaikille kanssavalmentajille siellä valmentajakammioissa. Muistakaa liittyä Pesäpallovalmentajat PPV ry:hyn, jonka eteen Petri Kejonen on tehnyt hienon työni.

Kirjoittaja harjoittelee peilin edessä ”Nää on pienistä asioista kiinni” – kommenttia mahdollista kenttähaastattelua varten.