Mikäli otsikko herätti sinussa mielikuvan siitä, että pitäisin isääni suurmiehenä koska hän on myötävaikuttanut olemassaolooni, joudun tuottamaan pettymyksen. Toistaiseksi en ole päässyt harhaisissa kuvitelmissani aivan niin pitkälle. Isäni on kuitenkin paitsi häviävä luonnonvara, myös urheilun suurmiehiä.

Isäni oma aktiiviura on, kuten kaikkien julkisuuden valokeilan alapuolella urheilleiden isien, erilaisten tarinoiden värittämä. Pesäpalloa alasarjoissa, huhujen mukaan kaamea käsi ja lämmittelyt sitä luokkaa, että moottoripyörällä kentän reunalle, takki pois päältä, muutama käden pyöräytys ja homma toimii. Old school – pesistä siis. Kun olin tenava, minut vietiin Rantakentälle. Istuin kausikorttikatsomossa kakkospesän takana alimmilla riveillä kaikki kotipelit 5-vuotiaana ja kuuntelin kun moottoriturvat laukoivat kommenttejaan vastustajille ja kannustivat omia. Kulttuuri oli Kiteellä vahvaa ja minulla oli hauskaa. Katselin omin silmin nuoren Pasi Pirisen murtautumista KiU:n yhdeksikköön, ihailin sitä valtavaa työmäärää jonka oma suosikkipelaajani, koppari Eero Okkonen teki ravatessaan varmistamassa kaikkia heittoja ja lyöntejä, välillä tuntui että kolmoskopparina myös kakkospesän takana. Kotimatkalla kohti Joensuuta kuunneltiin Radio Suomen pesiskierrokselta muiden pelien tulokset ja pelailin matseja seuraavina päivinä kotipihalla. Isä toimi lukkarina.

Aloitin oman harrastamiseni 6-vuotiaana ja Kiteellä kuljettiin edelleen aina kun se oli isän töiden vuoksi mahdollista. Kiteen selviäminen pudotuspeleihin 1988 ja runkosarjan voittaja Vaasan tiputtaminen ensimmäisellä kierroksella jätti pysyvän muistijäljen ja pitkälti noiden vuosien ja noiden reissujen ansiosta Kiteen pesäpallolla on ja tulee aina olemaan tietty erityisasema minulle.

Oma seurani oli kuitenkin kotikaupungissa ja isäni oli mukana kun harrastusta vietiin eteenpäin. Aluksi minun joukkueeni kanssa, sitten siellä missä tarvittiin. Koko seuran asioita isä ei varmastikaan hoitanut, siellä olivat muut miehet mutta oman joukkueeni ei tarvinnut huolehtia siitä oliko meillä teippejä ja piikkejä ja jääpusseja ja mitä nyt ikinä. Muistan, kun kerran isossa futisturnauksessa isä veti ensihoitajan työstään keräämänsä huoltopakkauksen esiin kentän reunalla ja sieltä paljastui jotakuinkin kaikki jäykkäkouristusrokotteesta niskakauluriin. Kun kasvoin hieman, isä oli myös valmentajani. Tietotaito ei ollut varmasti valmennuspuolelle ihan priimaa, mutta kaikki toimi, meillä oli hauskaa ja pallon kanssa oltiin tekemisissä paljon. Yksinkertaista hommaa, jonka taustalla tehtiin paljon sitä näkymätöntä työtä jonka kanssa tulin itse myöhemmin tutuksi.

Näiden vuosien aikana isääni pyydettiin myös linja-autokortillisena ajamaan joitain muiden joukkueiden pelimatkoja. Lopulta isä ajoi miesten ykköspesisjoukkueen kaikki pelimatkat, naisten joukkueen pisimmät reissut ja vielä vanhimpien junnujenkin ajoja. Palkkiona tästä oli karkeasti arvioituna tuulipuku, mutten tiedä ketään joka ei olisi arvostanut sitä työtä ja tullut isäni kanssa toimeen. Isä toimi bussikuskina vielä myöhemminkin kun nousin itse edustuksen mukaan ja kaikkien noiden joukkueiden pelaajista todella moni kyselee minulta vielä nykyäänkin, mitä isälle kuuluu ja muistaa mainita, että siinä on mahtava tyyppi. Käyttääkseni lontoonkielistä termiä isäni tapa hoitaa asioita oli ja on ns. ”no nonsense” – tyylinen lähestymiskulma. Siinä missä tätä kirjoittava jälkikasvu säveltää lennosta ja unohtaa oman päänsä kotiin näinä päivinä, isällä kaikki oli aina joukkueen ja muunkin suhteen organisoituna, mietitty ja toteutusta vaille paketissa. Kasvoin arvostamaan työntekoa ja isäni tekemien asioiden määrää. Kahta työtä tekevä mies ei koskaan antanut meidän lasten ymmärtää että nyt mennään jaksamisen rajamailla, ei tuonut töitä kotiin ja vaikkei kyseessä ollut myöskään maailman ulospäin suuntautunein tapaus, minulle ei koskaan jäänyt epäselväksi että olen turvassa, minuun luotetaan ja olen molemmille vanhemmilleni juuri sitä mitä toivoisin kaikkien lasten olevan: rakastettu.

Työnjako vanhempieni välillä urheilun suhteen toimi mielestäni loistavasti: siinä missä isäni ja siskoni olivat mukana peleissäni milloin katsojina, milloin valmentajana, pelinjohtajana, bussikuskina, kirjurina tai paistamassa makkaraa, äidille riitti kun jätti pelipuvun pestäväksi. Ei siinä, olisi varmaan saanutkin puhua peleistä tai treeneistä, mutta se oli mukavaa että ei tarvinnut. Sama poika minä olin, oli peli päättynyt miten tahansa ja se on yksi iso asia jonka yritän muistaa myös omassa toiminnassani. Itse asiassa äitini tuli käsittääkseni ensimmäisen kerran katsomaan pelaamistani kun oli 23-vuotias ja vastassamme oli Superpesiksessä Sotkamo. Sittemmin äiti on ollut katsomassa kahta muutakin ottelua, joista toisessa pelasin ja toisessa olin pelinjohtajana. En muuten ole koskaan voittanut pesäpallo-ottelua äitini silmien edessä, otetaan se nyt sitten loppu-uran yhdeksi tavoitteeksi.

Ilman isäni panostakin urheiluseura olisi pyörinyt. Pyörii nykyäänkin, mutta minulle jokainen näitä mainittuja ruutuja hoitava on ihan oikeasti urheilun merkkihenkilö. Yritän myös osoittaa sen. Ihmisten vapaa-aika vähenee, vaatimukset kasvavat ja kaikki on haastavampaa kuin aiemmin. Ammattilaisia tarvitaan, rahan kerääminen on välttämätöntä ja toiminnan rakenteiden on oltava vahvoja, mutta se sydän syntyy kun ihmiset ovat mukana hyvällä sydämellä, ylpeitä siitä mitä tekevät ja heitä autetaan.

Kaikki eivät ole kuten isäni. Kaikkien ei pidä olla kuten isäni. Tai äitini. Olen nähnyt satoja vanhempia, joiden silmissä ja toiminnassa näen sen saman palon mikä isälläni oli minun harrastustani kohtaan. Kun nykyään näen juniorin ja mietin hänen toimintaansa, mielessäni käy usein, että kohtele tuota junnua hyvin ihmisenä. Vaadi ja opeta, rohkaise ja anna palautetta, yritä sytyttää se liekki ja näytä se itse omalla toiminnallasi. Se juniori (tai aikuinen) on sen arvoinen. Toivottavasti myös omalle isälleen.