Nuorten pesäpalloilijoiden kehittymisestä ja kehittämisestä käytävä keskustelu on käynyt viime vuosina voimakkaana. Lajiväen keskuudessa on herännyt huoli siitä mitä tapahtuu erityisesti miesten puolella kun nykyiset huiput lopettavat eikä vastaavaa määrää kehittyviä huippupelaajia ole näköpiirissä heidän korvaajikseen. Valmennustietoutta ja osaamista lajin parista löytyy, mutta mitkä ovat ne osa-alueet joihin nuorten pelaajien kohdalla tulisi keskittyä? Lähdimme purkamaan vyyhtiä suoraan ytimestä kun pöytään istahti Pesäpalloliiton koulutus- ja valmennuspäällikkö, tuore miesten mestaripelinjohtaja Risto Ojanperä.

Suomalaisen urheilun pääkallopaikalla Helsingin Radiokadulla on normaali, kiireinen kuhina kun istumme alas lounaspöytään. Influenssasta toipumassa oleva Risto Ojanperä on mestaruuden jälkeen ollut paitsi pyörityksessä, myös työn touhussa ja kipeänä mutta sairastelun jälkeenkin Ristolla riittää paloa puhua pesäpallon nykytilasta ja valmennuksen kokonaisuudesta. Kun heitän muun pesäpalloaiheisen jutustelun ohessa Ristolle kysymyksen siitä, missä hänen mielestään tällä hetkellä mennään ja millaisiin asioihin koulutus- ja valmennuspäällikkö haluaa valmennuksessa keskityttävän, hyväntuulinen mies vakavoituu. Pitkää tuumaustaukoa ei tarvita, vaan asiat tulevat suoraan selkäytimestä.

- Kyllähän meidän täytyy parantaa kehonhallintaa ihan nuorimmista ikäluokista alkaen. Valmiuksia uusien taitojen oppimiselle voidaan parantaa merkittävästi keskittymällä siihen, että nuoret oppivat hallitsemaan oman kroppansa myös kasvun aikana. Tämä luo edelleen edellytykset myös onnistuneelle tukiharjoittelulle kuten voima- ja nopeustreenille kun koko kineettinen ketju saadaan toimimaan ja lihakset opetetaan aktivoitumaan oikeassa järjestyksessä, Ojanperä tuumaa. – Tässä mielessä omat ajatukseni kulkevat hyvin pitkälti samoilla linjoilla Matti Mansikan kanssa ja siksi teemmekin Matin kanssa paljon yhteistyötä. Perusasiathan ovat tämänkin asian suhteen olleet olemassa jo vuosikymmeniä mutta niiden tuominen käytäntöön ja harjoittelun kehittäminen ovat se avainasia. Tuntuu tietyllä tavalla oudolta, että samoja asioita (kuten valmiusasentoa) joita on opetettu vaikkapa tenniksessä iät ajat lähdetään nyt hakemaan ulkomailta.

- Kieltämättä, nyökkään. Esim. Martin Rooney on loistava tyyppi mutta kuten kaiken muunkin valmennuksen suhteen, ei kannata ensimmäisenä ajatella räjäyttävänsä pankkia keksimällä nyt jotain ihan uutta sillä olennaisen siirtämisessä käytäntöön on valtavasti tekemistä. Muistan kun Vierumäellä opiskellessani kouluttajani Kyösti Lampinen keräsi talon sisältä liikuntaa opiskelleita ihmisiä, joilta oli kuullut kokemuksia heidän harrastamistaan ryhmäliikuntalajeista joista jokaisessa oli jonkinlainen ostoskanavatyyppinen juju tai jokin ennennäkemätön harjoitusvaikutus. Lopputulemana Kyösti totesi, että kyseessä olivat harjoitusvaikutukseltaan ne täsmälleen samat kuntopiirit joita hän itse veti 70- ja 90-luvuilla alppihiihdossa ja 80-luvulla squashissa toimiessaan lajipäällikkönä.

- Juuri näin, Risto toteaa.  – Toki metodit kehittyvät koko ajan ja harjoittelu on tietyllä tapaa aina aikansa kuva. Muistan kun meillä Maila-Jusseissa oli fysiikkapuolella valmentajana Aimo Klemetsö ja Aimo totesi meille syksyllä treenien alussa persoonallisella tavallaan, että ”Nyt me harjoittelemme niin, että joka toinen päivä juoksemme ja joka toinen päivä teemme voimaa. Harjoittelumetodimme on hyvin DDR:läinen mutta he ovat tehneet erittäin hyviä tuloksia ilman dopingiakin”. Mäntymaan Esa totesi seuraavana syksynä, että ”Ikinä ei ole kulkenut juoksu näin hyvin mutta ikinä ei olla pelattu näin huonosti!”. Eli kyllä sen täytyy lajista edelleen lähteä liikkeelle ja rakentua sieltä. Harjoitusaikaa pitää vaan uskaltaa käyttää lajissa hyödyllisten taitojen opettamiseen. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että pidemmän päälle sählyä pelaamalla oppii vain pelaamaan sählyä.

- Entäs sitten tämä ikuisuuskysymys siitä, että pallonpelaajat haluavat nimenomaan pelata palloa?, utelen. Siitähän ei edelleenkään päästä mihinkään, että erityisesti miesten puolella vanhimpien junioreiden ja aikuisten kohdalla lämmittely palloa pelaamalla on nimenomaan se mitä pelaajat haluavat ja moni aikuinen ihminen toteaa ihan vakavissaan, että pelaaminen loppuu sikäli kun sieltä viedään pois se karkki alusta eli mahdollisuus höntsäillä kavereiden kanssa ja naljailla kun saat vietyä kaverin kahville. Mitään järkeähän siinä ei harjoituksen kannalta ole. Jostain vartin alkusählystä pitäisi palautua sama aika ennen kuin treenejä voisi käytännössä jatkaa. Mitä mieltä olet? Kansa vaatii sirkushuveja eli pallopelejä jotta naama ei ole pitkän talvikauden aikana jatkuvasti norsunvehkeenä mutta toisaalta vaikka kuinka selittäisit lämmittelyä monipuolisilla vartalon asennoilla tms., hyvin harvassa lajissa se ajaa lämmittelyn asian. Paremminkin sitä voisi verrata siihen, että auto käynnistettäisiin pakkasella ilman piuhaa ja ajettaisiin pienellä vaihteella kaasu pohjassa vartin ajan.

- Noinhan se on, Risto nyökkäilee. – Viime kesänä annoin Vimpelissä poikien pelata jalkapalloa koska sieltä paistoi sellainen oikeanlainen ammattimaisuus eli jos pallo karkasi vähän kauemmas, siellä tehtiin sillä aikaa vatsa- ja selkäliikkeitä ja erilaisia hyppyjä omatoimisesti. Homma toimi ja pojat tykkäsivät siitä joten ei sitä ollut mitään syytä kieltää. Nuorempien varsin rajallisesta harjoitusajasta en silti käyttäisi ainakaan joka kerta aikaa muiden lajien pelaamiseen. Valmentajana täytyy käyttää silmää sen suhteen millaisiksi ryhmän sisäiset tasoerot muodostuvat muissa peleissä.

- Tekisi mieli laittaa mikrofoni tuohon pöydälle, toteaa tässä vaiheessa keskustelua vierestä kuunnellut Juha Tikkanen. – Ihan saman asian kanssa painin itsekin 70-luvulla kun toimin Helsingissä valmentajana. Meillä oli silloin Pirkkolassa jalkapallovuoro ulkona läpi talven ja välillä futista pelattiin lähes umpihangessa mutta hauskaa oli ja joukkuehenki kehittyi siinä silmissä.

Jälkiruokakahville siirryttäessä jätän Ristolla pohdittavaksi kysymyksen siitä, millaisena hän näkee nykypesäpalloilijan ja erityisesti nuoren pelaajan joka tulee aikuisten sarjoihin. Valmennetaanko pesäpalloilijoista voimalaitureita vai ykkösketjun senttereitä?

- Kyllähän nämä nuoret pelaajat ovat melko taitavia, Risto toteaa.

Myönnän yllättyväni. Lajin parissahan on nimenomaan paljon puhetta siitä, ettei nuorilla ole sitä huipputaitoa jota joillain vaihtolyöntivirtuooseilla on.

- Kyllä lajitaidot ovat aivan ok, Ojanperä ikään kuin varmistaa. – Huomattavasti enemmän näillä nuorilla kavereilla on kehitettävää nimenomaan omatoimisessa harjoittelussa ja sieltä kautta tulevassa kropan hallinnassa ja räjähtävässä voimassa.

Aivan. Eli taidot ovat olemassa mutta niiden siirtyminen pelitilanteeseen ja vaihtuviin olosuhteisiin vaativat muita ominaisuuksia joiden kehittyminen jää nykypäivänä erittäin usein puutteelliseksi. Puhutaanko nyt taas kerran riittämättömästä perusliikunnan määrästä ja sieltä kautta syntyvästä ärsykkeiden vajeesta nuoruusvuosina?

- Sieltä se lähtee. Kyllä nuoren pitäisi saada harrastaa 2-3 lajia samanaikaisesti riittävän pitkään. Emme me voi koko yhteiskunnan rakennetta muuttaa, mutta meillä täytyy olla lajina valmiudet tarjota eväät myös omatoimiseen harjoitteluun.

Onko pesäpallossa sitten olemassa yhtenäinen näkemys siitä, millaisia haluamme omien metodiemme ja pelaajiemme olevan tulevaisuudessa?

- En usko että se on kovin yhtenäinen kokonaisuutena, Risto toteaa. – Toisaalta jos tähän pöydän ääreen istutetaan niitä valmentajia, jotka ovat tekemisissä eri akatemioiden ja urheilulukioiden sekä huippujoukkueiden kanssa, linjamme on hyvinkin pitkälti sama. Tässä täytyy erottaa toisistaan kaksi asiaa: se mitä tapahtuu kun laitetaan numerolaput hihaan ja lähdetään kilpailemaan ja se kuinka samat ihmiset tulevat toimeen taiston tauottua. Valmennuksen kannalta on tärkeää että on kilpailua mutta keskusteluyhteyden ja yhteistyön täytyy säilyä.

Millaisena Risto Ojanperä sitten näkee juniorivalmennuksen nykytilan ja erityisesti sen kehityskohteet?

- Kyllä meillä voimakkaasti menestyksen perässä mennään. Sitä tietysti tavoitellaankin tavoitteellisessa toiminnassa pidemmän päälle, mutta ratkaisuja tehdään sekä vuositasolla että otteluiden sisällä liian harvoin yksilön kehittämistä tavoitellen. Kokonaisuuden tulee rakentua jatkuvasti niin, että se kehittää nuoren pelaajan taitoa, älyä ja mieltä. Tämä on taitolaji ja sitä taitoa tulee rakentaa ympärivuotisesti läpi uran. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei lajia aloiteta tekemään joskus joulu-tammikuussa vaan taito-ominaisuuksia täytyy ylläpitää ja kehittää varsinkin nuoremmalla iällä ympärivuotisesti.

Eli yksilön kehittäminen joukkueen sisällä on se homman ydin. Mennäänkö pesäpallovalmennuksessa sitten liian helposti piiloon tilaresurssien taakse ja päädytään harjoittelemaan lajia eräänlaisena heiton, juoksun ja lyönnin moniotteluna sen sijaan, että maksimoitaisiin ensin ulkoharjoittelukausi jossa tilaa on ja rakennettaisiin harjoittelu jo tätä kautta enemmän nimenomaan peliä palvelevaksi? Olisiko treenaamisessa uusjaon paikka?

- Ulkoharjoittelukautta pitäisi pystyä hyödyntämään varsinkin täällä etelässä nykyistä paremmin, Ojanperä hyväksyy. – Monella paikkakunnalla harjoittelun rytmitys rakennetaankin jo näin, mutta kyllä siinä vielä selkeä kehityksen paikka on.

Lopuksi vieraillaan vielä lukkareiden maailmassa. Kyseisen pelipaikan pelaamiseen liittyvät haasteet on nähty ja tiedostettu sekä valmennuksessa että katsomoissa mutta mistä lähtökohdista lukkarin valmennus tulisi rakentaa?

- Kyllä perustekeminen on kaiken keskiössä. Toni Kohonen sanoi vuosivalmennusseminaarin yhteydessä, että ensin pitää saada teknisesti oikeita perussuorituksia, sitten syöttöön vaikeusastetta ja lopulta, kaikkein tärkeimpänä, hioa tekeminen lukkarin itsensä näköiseksi. Miksi yrittäisit olla aikuisten tai oman ikäluokan huippulukkari jos vaikkapa vahvuutesi löytyvät eri asioista kuin hänellä? Persoonallisen lähestymistavan rakentaminen on tätä kautta se avainasia jolle homma rakentuu.