Sotamuistelmien toinen osa joka saattaa sisältää virheitä, turhaa jaarittelua sekä pieniä määriä pähkinää. Tekstin värittämisessä ei käytetty atsovärejä. P.S. Teksti on pidempi kuin Facebook-statuksen päivitys joten kärsivällisyyttä, nuoriso.

Syksy 2004. Takana on seuran historian ensimmäinen runkosarja aikuisten pääsarjatasolla. Paljon on muuttunut viime syksystä. Ensin tuli vahvistuksia (Anssi Raitala, Markku Hylkilä ja Jimi Heikkinen), sitten valmistui maan hulppein halli Joensuu Areena ja samaan syssyyn perustettiin seuran osakeyhtiö jolla oli omat toimitilat, palkatut työntekijät sun muut. Mehtimäen kenttä sai myös tekonurmipinnoitteen ja uudet katsomot. Kipinä harjoitteluun oli lievästi sanottuna löytynyt uudelleen. Hylkilän Markku jaksaa edelleen mainita vuodesta toiseen kuinka olin ensimmäisessä palaverissa ilmoittanut syksyllä että otan kolmoskopparin paikan kun Make istui siinä vieressä ja mietti että kukahan se tuo mahtaa olla ja että hän nyt luuli tulevansa tänne koppariksi koska oli sillä paikalla pelannut kolme edellistä Itä-Länsi – ottelua. Vielä varmemmaksi vakuudeksi torppasin Markun seuraavien treenien alkujalkapallossa lonkkataklauksella kentän pintaan. Joukkuepelaaminen ennen kaikkea…Keväällä taitoin sitten samaisessa lajissa eli jalkapallossa nilkkani ja lääkärin diagnoosi oli tyly: uloimmat nivelsiteet katki ja vähän muutakin sälää, suositellaan leikkausta. Laitoin tuen jalkaan ja kokeilin juosta n. kuukausi ennen sarja-avausta. Alussa tuntui että valkoinen lippu pystyyn mutta kun jalka turtui, kipukin hävisi mutta rasituksen jälkeinen turvotus ja ajoittainen tummuminen kertoivat ettei se nyt ihan kuosissa ollut. Niin siinä silti lopulta kävi että jollain ilveellä löysin itseni taas kentältä kun sarja alkoi Sotkamossa, nyt vähän tutummalta kakkoskopparin paikalta. Seuraavan ottelun aamutreeneissä loukkaantui mies ja niin Pirhonen viskattiin taas sieppariksi kotiavaukseen Tahkoa vastaan. Voin kertoa että sanomista tuli.

No, siitä se homma silti käynnistyi ja vaikka pisteillä ei juhlittukaan, pikku hiljaa peli alkoi kehittyä ja voittojakin alkoi kertyä. Kakkoskärki sai todella paljon vastuuta kesän edetessä ja kun pelasin kaikki pelit alusta loppuun takana, myös rutiini alkoi kehittyä. Pudotuspelimahdollisuudet elivät edelleen mutta henkilökohtaisella tasolla loukkaantumisten kanssa eläminen alkoi olla kokopäivätyötä. Jalka oli vielä paikoillaan tuomariäänin 2-1 ja kaiken kruunasi vierasottelussa Järvenpäässä kakkosjatkeelle lyöty vapaa kumura josta suoritin heiton kotipesään sivuliikkeestä ja kädestä kuului naps. Jänne poikki ja ortopedi sanoi että puukolle niin pian kuin mahdollista. Vastasin että jos jollain piikillä selviää kauden loppuun, laita sellainen. Ei sillä että niillä vaivoilla mitään pitäisi selitellä, itse tein virheitä jos tein. Samaa mieltä oli paikallinen sanomalehti joka kirjoitti erään kotitappion jälkeen että ”Mikko Pirhonen ei päässyt ottelussa edes omalle tasolleen”. Se oli tyhjentävästi sanottu se.

Ensin tuli tappio Nurmolle kotona. Sitten toinen tappio, tällä kertaa Hyvinkäällä. Pudotuspeliviiva alkoi olla melko kaukana kun jäljellä oli enää kolme peliä. Tulin Kitee-ottelua edeltävään treeniin viisi minuuttia myöhässä tentin takia ja kun saavuin koppiin pelipalaveria varten, siellä olikin joukkueen lisäksi koko seurajohto eikä kukaan puhunut mitään. Sitten alkoi absurdein palaveri jossa olen koskaan ollut mukana ja jonka yksityiskohtia en aio vieläkään paljastaa julkisesti kaikilta osin. Joukkueen asenne ja sitoutuminen haukuttiin alimpaan manalaan ja vaikka jokaisen omassa tekemisessä varmasti aina parannettavaa onkin, tuntui ettei viimeisten kahden pelin alisuorittaminen johtunut asennepuolesta. Teimme vain yksinkertaisesti liikaa virheitä henkilökohtaisella tasolla ja (tai oikeammin koska) yritimme niin paljon että kaikesta tekemisestä hävisi rentous. Paradoksi onkin se, että tällöin peli näyttää haluttomalta vaikka on nimenomaan kaikkea muuta. Kun seuran silloinen toiminnanjohtaja, salibandymiehet aikanaan EM-kultaan luotsannut Antti Ruokonen alkoi puhua joukkueurheilun lainalaisuuksista kuten sitoutumisesta, meinasin sanoa että tarkoitat varmasti hyvää mutta minun nähdäkseni jokainen tekee tätä hommaa tälläkin hetkellä sydänverellään ja jos pudotuspeleihin pääseminen vaatisi sitä että tekisimme ulkopelissä kaarelle ihmispyramidin joka ottaisi vastustajan lyönnit vastaan, olisin mukana. Että se siitä sitoutumisesta. Kitee teurasti meidät aivan pystyyn kotikentällämme ja illalla puhelimeen saapui viesti jossa kerrottiin Askon saaneen kenkää ja seuraavana päivänä pidettäisiin palaveri jonka pitäisi uusi pelinjohtaja RB joka ei tällä tarkoittanut Rafa Beniteziä vaan Raimo Braggea.

Braggen tyyli joukkueen nostamisessa henkisesti jaloilleen oli kainuulaisen kulttuurin jälkeen aika lailla isku vasten kasvoja ja ainakin se ravisteli hereille. Ennen treenien alkua kokoonnuimme ympyrään kädet toistemme harteilla ja Rami kehui meitä luoden henkeä jatkoon. Raimo oli syystä tai toisesta nähnyt edellisenä syksynä karsintapelissä Imatran pelinjohtajana ollessaan että olin hyvä etumies ja käsky kävi nyt sinne. Henkilökohtaisesti epäilen että oikeampi syy saattoi olla Ikosen Hannun kypsyminen suomensarjassa siihen formuun että oli aika vaihtaa parempi mies taakse. Ensimmäinen peli oli Sotkamoa vastaan kotona ja tuntui kuin olisin ollut jonkun toisen kropassa. Käsi kortisonilla piikitettynä ja pari nappia jalkaa varten naamariin vedettynä en nyt varsinaisesti ehtinyt Komulaisen koukkuihin ykköstilanteessa. Onneksi kakkosjoukkueessa oli tulossa Teemu Airaksinen joka saikin peliaikaa Koskenkorvalla runkosarjan viimeisessä pelissä Ramin halutessa tehdä kokeiluja ja hakea parasta kokoonpanoa. Sieltä se meikäläisen nimi kuitenkin löytyi kun karsintojen avauskokoonpanoa käytiin läpi.

Jos oli edellisenä syksynä tilanne ollut karsintoihin lähdettäessä se, että nousua toivottiin mutta sen oli laskettu toteutuvan vasta vuotta myöhemmin ja joukkueella oli alla hieno, nousujohteinen kausi joka huipentui kaupungin urheiluväen saadessa uutta ihmeteltävää Mehtimäen urheilupyhätön keskelle, olivat tunnelmat nyt hieman toista maata. Luotto omiin kykyihin oli kuitenkin kova ja sarjapaikan uusimisen uskottiin toteutuvan kun perusasiat pysyisivät kasassa ja tuska poistuisi tätä kautta syntyvien onnistumisten myötä. Ensimmäisessä pelissä vastassa oli Imatra joka oli päässyt sarjaan alavireisen ykköspesiksen runkosarjan (jossa se voitti 9 peliä ja hävisi 13) jälkeen mutta päästyään ristiinkarsintoihin oli selättänyt Kempeleen kahdesti lukemin 1-0. Tässä pelissä lukon piti aueta mutta toisin kävi. Olimme lukossa, IPV vei ensimmäisen jakson 1-3 ja kopissa oli vihaisia pelaajia. Toisen jakson alussa lähdin ajolähtötilanteessa juoksemaan siepparina vastaan kun miestä otettiin kotiin lentomerkillä ja kuten edellisenäkin vuonna, lyönti tuli täydellä hihalla kakkosrajaan. Tällä kertaa lyönti oli sisällä ja pallo rullasi pitkälle kohti opinahjoani Joensuun yliopistoa. Pajatso tyhjäksi ja peli Imatralle 0-2. Se oli painajaista ja tiesin heti pelin jälkeen että pelini olisivat siltä kaudelta pelatut.

Alkoi jännittäminen katsomon puolella ja se oli täysin sietämätöntä. Oli oikein etten pelannut mutta katsomossa istuessa en osannut rauhoittua sekunniksikaan. Alajärvellä Ankkureiden nuori ja äärimmäisen potentiaalinen joukkue pääsi haastamaan pääsarjajoukkuetta paineitta ja vettä tuli kuin saavista. AA:n kärki ottelussa oli 1. Anssi Lammila 2. Aki Orava 3. Henri Pulkkinen 4. Jyri Kyllönen ja mukana olivat myös Jarkko Paloniemi, Juhani Lehtimäki ja Perttu Hautala. Ottelu keskeytettiin kertaalleen sateen vuoksi mutta lopulta tuomisina oli kaksi pistettä lukemin 0-1 (0-2, 1-1). Torjuntavoitto mutta kahden pelin jälkeen kaksi pistettä oli liian vähän. Sitten esissä oli matka kolmannen ykkössarjajoukkueen Kouvolan vieraaksi. Kopla oli klaarannut ykkössarjan häviämättä otteluakaan ja kylvetti meitä 2-0 huudellen jokaisessa tilanteessa palon jälkeen ”Tervemenoa divariin”.

Nyt tilanne oli jo katastrofin partaalla oleva. Alkoi suunnaton ahdistus ja jokainen treeni oli sitä vastaan taistelemista. Ei auttanut vaipua synkkyyteen vaan pitää pää pystyssä ja toimia joukkueena. Kaukana olivat ne kauden huippuhetket kun Kitee kaatui vieraissa tai Hyvinkää kotona tai kun kotiottelun alkamista piti viivästyttää koska kaikkia katsojia ei oltu saatu vielä sisään stadionille vaikka katsomot olivat jo täynnä ja torikahviossa tultiin onnittelemaan hyvistä suorituksista. Erityisesti ihmisten muistin syövereihin oli tarttunut kauden ehkä erikoisin episodi Oulua vastaan kotona: Aki Tervo yritti kotiutusta 1. jakson neljännen tasoittavalla viimeisenä lyöjänä toisella lyönnillä pelkässä kolmostilanteessa tilanteessa 1-2 mutta lyönti meni kopiksi ja huippulähdöt ottanut Jimi viskeli kypäräänsä mennessään vaihtopenkille jupisemaan kunnes Tervo veti viimeisellään tyhjään kenttään raivokumuran taakse joka pomppasi yli Pasi Pohjolan ja rullasi mainosten alta takametsikköön kunnarin arvoisesti. Tämän jälkeen mies vielä kotiutettiin välilyönnillä ja voitimme jakson sekä lopulta supervuorossa koko ottelun. Nyt kentälle tulivat käytännössä vain ne jotka olivat siellä jo aiempina vuosina olleet ja jokainen tilanne, jokainen suoritus, jokainen pieni asia tuntui elämän tärkeimmältä. Olin sorvannut seuran kanssa valmiiksi sopimuksen joka kattoi seuraavalle vuodelle oppisopimuspaikan valmennuspuolella ja ammattivalmentajan koulutuksen Vierumäellä mutta seurasta ilmoitettiin että sen talouspuolen toteuttaminen olisi huomattavan epätodennäköistä mikäli pääsarjasta pudottaisiin sillä tulot tippuisivat murto-osaan nykyisestä eikä päätoimisia työntekijöitäkään voisi enää pitää. Halusin myös ilman muuta pitää asuntoni 150 metrin päässä kentältä ja yliopistolta mutta koska minulla ei ollut opiskelijana varaa maksaa kolmiota yksin ja kämppäkaverini oli Jimi Heikkinen joka nyt ei luonnollisestikaan jäisi Joensuuhun pelaamaan ykkössarjaa, esissä olisi siis myös asunnon etsintä.

Pelattiin siis paitsi pisteistä, myös ihmisten työpaikoista. Kun joku huusi seuraavassa kotiottelussa Pattijokea vastaan ensimmäisellä jaksolla ”Yritystä, JoMa!”, mietin että niin paljon kuin olenkin sitä mieltä että jokaisella on oikeus arvostella ja nähdä asiat kuinka haluaa, joskus tulee mieleen että kun sinä et nyt hyvä mies tiedä alkuunkaan mistä puhut. Nuo kaverit tuolla kentällä elävät koko ajan sen rintaa puristavan ahdistuksen kanssa jonka tilanne on synnyttänyt, antaisivat mitä tahansa päästäkseen sarjassa kuiville aloittaen antamalla itsestään joka tilanteessa kaiken ja alitajunnassa hakkaa seuraava peli joka on pakko voittaa. Aivan pakko. Totta kai tilanne olikin aiheutettu itse ja siitä pitääkin kantaa vastuu eikä vaatia päänsilittelyjä mutta ei siellä kukaan tahallaan huonosti pelannut, löysäillyt tms. eikä pidä unohtaa että kentällä on aina myös vastustaja. Onneksi esiin astui Hirvosen Jaska joka pelasi ensimmäisellä jaksolla vuoden parasta peliään ja se päättyi 1-0. Toista jaksoa johdimme viimeisen tasoittavalla 3-2 ja toivoin kolmea pistettä enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. Sitten tuli esiin Timo Lemponen jonka tavaramerkki kakkosrajaleikkuri ei ollut piirtynyt vielä riittävän tehokkaasti kokemattoman joukkueen ja ensimmäisiä pelejään pelanneen Airaksisen tajuntaan. Pallo ohitti Temen ja vaikka se löytyi metsästä, tilanteesta syntyi kaksi juoksua. Supervuorossa Kalajanniska löi pallon väliin ja Pattijoki vei pisteet. Kaikkien ilmeistä näki että se sattui ja pahasti. Kysyin valmennukselta että miten harjoitukset jatkuvat tästä eteenpäin ja vastaus oli paljon puhuva ”No enpä kuule p***ele tiedä!”. Vimpeli ja Kouvola olivat jo menneet menojaan taulukossa joten sarjapaikkoja jäi jakoon kolmelle viimeiselle kierrokselle kaksi. Pattijoella oli 7 pistettä, Järvenpäällä 5, Imatralla 4, meillä kolme ja viimeisenä olleella Kirillä yksi. Seuraavana oli vuorossa Kiri kotona ja nyt ei puhuttu enää pakkovoitosta vaan jostain mille ei ole termiä.

Päivää ennen Kiri-ottelua pelattiin kierroksen muut pelit. Sekä PattU että Järvenpää veivät kolme pistettä joten matkaa kuiville oli viisi pistettä ja ottelu vähemmän pelattuna. Ensimmäinen jakso Kiriä vastaan oli edes puolittain rauhoittavaa katseltavaa. Sisäpeli oli tukkoista mutta ulkopeli toimi ja juoksujakin alkoi sitä kautta syntyä. Jakso meille 4-1. Toisella jaksolla Kiri meni kuitenkin alussa johtoon ja sitten tuli se kuuluisa kokovartalokipsi. Ilman paineita tai edes tavoitteita matkassa ollut Kiri yltyi nostamaan tasoaan pelin alusta eivätkä meidän perussuorituksemme vaan yksinkertaisesti onnistuneet. Pakkovoitto alkoi puristaa mailaa eikä mikään auttanut vaan Kiri vei toisen jakson 2-4. Supervuoron alkuun kärki Petri Kemppainen lämäsi kuitenkin läpi ja sen jälkeen alkoi rumputuli jossa purkautuivat viikkojen patoumat. 10-0 on supervuoroon lukema jota harvemmin näkee mutta siinäkin oli kitkerä sivumaku sillä matka viivan yläpuolelle kasvoi kolmeen pisteeseen kun jäljellä oli kaksi peliä.

Seuraavana päivänä istuimme kolmen pelaajan kanssa Tervon Akin luona kahvilla ja Markku kertoi että hänen piti kaivaa sinä aamuna ensimmäisen kerran monivuotinen sopimuksensa esiin ja tarkistaa mitä siinä sanottiin sarjasta putoamisesta. Sitä ennen se ei ollut käynyt mielessäkään mutta nyt Make pohti ääneen että miten tässä tulee käymään. Se oli rehellisen miehen puntarointia, ei luovuttamista vaan epäuskoista asioiden miettimistä. Miten helvetissä olimme kaivaneet itsemme tällaiseen kuoppaan? Kyllähän Markulla ottajia oli Superissa, se oli varma mutta nyt miestä kiinnosti vain ja ainoastaan tästä selviäminen. Jokainen meistä otti tilanteesta todella paljon itseensä ja syyllisti itseään riippumatta oliko siihen aihetta vai ei. Voimaa piti edelleen hakea joukkueen sisältä ja tehdä kaikki sen eteen että jollain ihmeen kaupalla meillä olisi saumat nousta vielä kuiville. Seuraavana vuorossa oli Vimpeli vieraissa. Järvenpäällä ja Pattijoella oli keskinäinen peli joten eron ollessa ennen peliä kolme pistettä oli tiedossa että nollille jäämällä peli on pelattu ja pistekin olisi niin ohut oljenkorsi ettei sen varaan voinut laskea mitään. Koska peli oli sunnuntaina, se pelattiin klo 13 ja Järvenpään peli alkoi klo 15 joten meidän pelimme tulos oli tiedossa. Tiesimme siis ettei pisteelläkään tehnyt todellisuudessa mitään sillä siinä tapauksessa Järvenpää ja Pattijoki osaisivat tarvittaessa pelata tuloksen 2-1 jolloin molemmat olisivat kuivilla jo ennen viimeistä kierrosta. Koska joukkue lähti Vimpeliin yhden varamiehen kanssa jo edellisenä päivänä eikä majoittumista tietenkään maksettu ylimääräisille, jäin kotiin ja yritin lauantai-illasta asti vain laskea tunteja kunnes soitin kaverille, puhuin hänet ympäri ja lähdimme heidän mökilleen keskellä yötä kalastamaan mato-ongella ja vetämään päät täyteen. Sinä yönä maailmassa oli parannettavaa aamun tunneille asti ja siinä sitä istuttiin loppuyöstä muiden mentyä nukkumaan kolmestaan minä, Jim Beam ja kuollut ahven jota yritin paistaa avotulessa yöpalaksi.

Sunnuntai koitti ja hakkasin Bittilähteen sivujen online-seurannassa F5 – näppäintä sormet hellänä. Ensimmäisen jakson lopulla tilanne oli meille 0-1 ja kävelin ympäri kämppää täysin hervottomana kunnes nolla siirtyi toisen jakson puolelle eli jakso oli ohi. VAMOS! Oliko nyt se ensimmäinen kerta ikinä kun JoMa voittaa Vimpelissä? Uskaltaisiko toisenkin jakson voitosta haaveilla? Ei tarvinnut. Vimpeli naputteli yksitellen tauluun kolme juoksua ja vaikka toivoinkin läpilyöntiä (näinkin sellaisia päässäni), vieraiden sarakkeeseen ilmestyi vain yksi juoksu. 3-1 Vimpelille. Supervuoro. Ei ***** voi kestää näin kauan. JoMa aloittaa…nolla pysyy keltaisena…NO NIIN, JÄTKÄT…Nolla. Kursori siirtyy Vimpelin puolelle. Pitäkää nyt ******* se nolla…eikö se nyt lopu se vuoro…ikinä…nolla. Kotiutuslyönnit. Taas nolla...joko se nyt alkoi vai ei? Kukaan vastaa puhelimeenkaan. Ajattelisivat huoltajat joskus kotona oleviakin. Ykkönen…hyvä alku. Edelleen ykkönen…no niin, pari vielä. Kursori lävähtää Vimpelin puolelle. YKSI. Juurakko, Lassila, Mäkelä, Rantalahti ja kumppanit vielä lyömättä. Nolla säilyy, nolla säilyy…montako paria siellä on käynyt? Vieläkin nolla. Ja vielä. Pitäkää, pitäkää, pitäkää…mitä?! Jomalle läsähti kakkonen lopputulokseen! VOITTO! Vimpelistä! Tuokaa lätkät, pumppu pitää saada taas käyntiin. Järvenpään peli alkaa kuitenkin saman tien. Jahas, tuttu pesäpallomies etelästä soittaa. Ei, en ole Vimpelissä. MITÄ?! Järvenpäässä huhutaan katsomossa että Järvenpää ostaa pisteet. Pattijoen viimeinen peli on kotona nousunsa varmistanutta Kouvolaa vastaan ja Pattijoelle riittää piste kahdesta pelistä sarjapaikan varmistamiseen. Kolme pinnaa Järvenpäälle ja Joensuu divariin on päivän sana Kinnarissa.

Järvenpää johtaa ensimmäistä jaksoa. Ei voi olla. Voivat toki johtaa mutta ei kai tuossa nyt voi sopua pelata. Se olisi liikaa. Pattijoki hiipii lähemmäs…Tulkaa nyt ohi. Tasan. 5-5 – tasapeli ensimmäiseltä jaksolta. Nopea laskutoimitus…MEILLÄ ON SAUMAT! Viimeinen peli Järvenpäätä vastaan kotona ja ero on korkeintaan kolme pistettä. Puhtaalla voitolla siis vähintään uusintaan noususta. Oljenkorsi on siis olemassa. No nyt soittaa valmentaja. Vastaan puhelimeen kertomalla tämän vähintään innoissani ja alan tilittää mitä olen kuullut Järvenpäästä kun minut keskeytetään. ”Tuota…Hannu sai tänään keltaisen kortin. Tuli toisella jaksolla merkistä kolmoselta kotiin, lyönti meni väliin ja Hannu katseli taaksepäin palloa, meinasi törmätä lippuun ja kiersi sen sitten sisäpuolelta. Meiltä hylättiin varma juoksu ja Hannu sai lapun”. No mitä sitten, mietin ensin mutta sitten vetää hiljaiseksi. Niinhän se sai sama mies kortin myös suomensarjassa aiemmin kaudella. Sääntöjen mukaan luvassa on siis yhden ottelun pelikielto. Kautta on jäljellä yksi ottelu. Että olisinko pelikunnossa? No, sekä käsi että jalka olivat menossa leikkaukseen heti kauden jälkeen. En ole pelannut tai vaivojen takia edes täysipainoisesti treenannut kahteen viikkoon jos ei uimista lasketa. Mutta ei siinä ole mitään epäselvää että sen yhden pelin pelaan vaikka kentältä pitäisi tulla kilon palasina pois. Sen olin velkaa joukkueelle, itselleni, valmentajalle, kaikille. Minulta meni täysin ohi että Järvenpää hävisi toisen jakson. Eli ne on pinnan edellä, mietin sitten. 2-1 tarkoittaa uusintaa, tappio tippumista, 1-0 ja 2-0 säilymistä sarjassa.

Järvenpää, tuumailin sunnuntai-iltana. Vaikka Vihtkari siirtyi sieltä pois kesken kauden, sinne jäivät vielä kärkeen Borenius, Kokkonen, Kähkönen, Eerikäinen ja Rantanen. Edelliskauden finalistit. Oli seura nimien taustalla luhistumassa kuinka pahasti tahansa, ei tuolla joukkueella pelata tippumisesta. Mielessä kävi lyhyesti seurahistorian ensimmäinen 2-0 – voitto Järvenpäästä kesäkuussa. Pelasin elämäni pelin mutta nyt se oli niin kaukana että siitä tuntui olevan vuosia. Samoin siitä kun voitimme Järvenpäässä 0-2 ja Hesari kirjoitti koppariparin Hylkilä-Pirhonen olevan valtakunnan eliittiä. Totesin Markulle että kyllä siun täytyy olla maan paras koppari jos oot yksin myös koppariparien eliittiä. Viikko mateli kuten asiaan kuuluu. Tiedot sisäpiiristä kertoivat että Järvenpäässä oli tosiaan yritetty pelata 2-0 – tulosta mutta eräs vielä nykyäänkin pääsarjatasolla pelaava pelaaja ei ollut tähän suostunut uhaten viedä asian julkisuuteen ja homma kaatui siihen. Koskaan en ole kysynyt onko tarina totta mutta ehkä jonain päivänä vielä teen sen vaikkei sillä väliä enää olekaan.

Sieltä se viimeisen pelin päivä koitti. Kuilun partaalta oltiin noustu siihen tilanteeseen että kaikki oli kuitenkin omissa käsissä eikä enempää voinut toivoa. Järvenpää oli sinä kesänä samassa paikallislohkossa Joensuun kanssa (!) ja voitot olivat kauden ajalta 2-2. Jännitti. Siinä vaiheessa jännitti. Oikeastaan vielä enemmän kun tiesi että Järvenpää saattoi tulla peliin millä asenteella tahansa. Jos siellä oli pelihuumoria jäljellä, Järvenpään yli ei marssittaisi ilman huippupeliä. Sitten se iso päivä koitti. Tasaista nuhjaamista alussa mutta jossain vaiheessa ensimmäistä jaksoa rävähti. Markku löi taakse kakkostilanteessa ja kun pallo leijasi kumuran mallisena kakkoskopparin yli ja tipahti kenttään, oli takarajanvalvojan tarjoama valkoinen laikka parasta mahdollista rohtoa syysahdistukseen. Runsaslukuisena meitä kannustamaan saapunut yleisö eli mukana ja veimme avausjakson 4-0. Tauolla Jaska sanoi ettei ole koskaan nähnyt yhtä huonohenkistä joukkuetta kuin Järvenpää sinä päivänä. Ei sillä että se olisi meitä kiinnostanut, olimme olleet niin ahtaalla että olisimme olleet pakotettuja käymään kenen tahansa kurkkuun kiinni joka yrittäisi seisoa meidän ja säilymisen välissä. Parin juoksun johto meille toisen jakson alkuun ja adrenaliini jylläsi. Seisoin kakkospesällä etenijänä kun pitkin kesää katsomosta parjattu lyöjäjokerimme Jani ”Myntti” Korhonen latasi pallon takakentälle. Pallo tippui keskelle kenttää ja valkoinen laikka osoitti alaspäin. Kun pääsin kotipesään ja katsoin kentän rullaavan tyhjäksi asti, harteilta tippui niin paljon että oli todella vaikea kasata itsensä jäljellä oleviin ulkovuoroihin. Järvenpää oli kuitenkin lyöty ja 6-0 jäivät loppulukemiksi.

Tuntui että voimia juhlimiseen kentällä oli jäljellä erittäin vähän. Takki tyhjeni aivan täysin ja pala nousi kurkkuun. Jollekulle Kiteellä tai Sotkamossa kasvaneelle pelaajalle, valmentajalle tai katsojalle suorituksemme ei varmasti ollut muuta kuin ala-arvoista räpellystä. Meille se tarkoitti mahdollisuutta jatkaa, rakentaa tulevaa ja tähdätä kohti parempia aikoja. Se oli kaikki millä oli merkitystä.

Olin aloittanut Ari Paloaron valmennuksessa syksyllä 1997 siirtyessäni B-poikiin. Kun minä nousin miesten joukkueen mukaan, ”Arska” siirtyi sen valmentajaksi. Vanhan vapaa-aikatalon homeiset kulmat ja kirjaimellisesti jäätävä ilmapiiri kutsuivat meitä samoihin treeneihin kahdeksan vuotta peräkkäin. Muutuin itse kyseisen ajanjakson aikana tuskin kypsempään mutta ainakin johonkin suuntaan ja katsoin valmentajan luovan oman nahkansa koko ajan uudelleen, kehittävän itseään ja tekevän asioita lajin eteen niin intohimoisesti että kehittyminen oli valmennettavalle mahdollista vuosien jälkeenkin. Löysin Arskan istumasta siitä samasta kohdasta vaihtopenkiltä mistä kahdeksan kauden aikana hänet aina löysi. Kaikesta näki että koville oli ottanut. Kun katselin takana olevaa Areenaa, tuli heti sellainen tunne että yksi aikakausi oli tässä. Sanavalmiina kaverina tartuin Arskaa olkapäästä ja purin kaikki ne tunnot mitä tuhannet treenit, sadat pelit, kymmenet ripitykset, onnistumiset ja epäonnistumiset, ilonaiheet ja vaikeudet joita matkan varrella oli ollut jaettavana toivat mieleen. Koko puheeni kuului ”Kiitos”.

Kevät 2005. Leikkaukset oli leikelty ja katselin joukkueen treenejä Areenassa. Varosen Vekke käskytti porukkaa jonka seassa juttuja kertoi ikuisen parikymppisen innolla myös Jukka Holttinen. Kopparin paikalle oli tullut edellisenä vuonna suomensarjajoukkueessa valmentamani Mikko Hylkilä ja Hannu oli edelleen ringissä mukana. Kun superin joukkueen sopimusasioista vastaava tuli viereeni katsomoon ja kertoi että kyselyjä halukkuudestani pelata pääsarjassa oli tullut sekä Oulusta että Seinäjoelta, en malttanut olla hymyilemättä. Tiesin käsikirurgin leikkauksen jälkeen antaman diagnoosin ja käsi hajalla pelaamisesta annetun ripityksen jälkeen ettei kädestä tulisi koskaan ehjää. Mitään hyötyä minusta ei siis olisi mutta se isompi syy joka hymyilytti oli se, että tämä oli minun joukkueeni, minun seurani ja minun kaupunkini. Olivatpa Lippo ja Maila-Jussit kuinka legendaarisia tahansa, niiden paidan vetäminen päälle ei olisi sillä hetkellä tuntunut yhtään miltään. Minun taruni pelaajana Superpesiksessä oli ohi eikä siitä jäänyt katkeria muistoja. Seuraavana iltana istuin paikallisella urheilubaarissa katsomassa jalkapallon mestareiden liigan finaalia kun ennen jatkoaikaa eräs tuttu futaaja kysyi varovasti miltä tuntui katsella katsomosta JoMa:n pelejä. Vastasin että hyvältä sillä siellä pelaavat ne miehet joiden kuuluukin pelata ja olen tehnyt oman osuuteni siihen että niitä pelejä ylipäätään pelataan. Se mikä sen sijaan tuntuu hirveältä on katsoa Liverpoolin ratkaisupelejä. Kumpikin tunne on säilynyt tähän päivään saakka.