Heti alkuun shokkipaljastus: en ollut koskaan pääsarjatasolle tai edes ykkössarjaan kovin häävi pelaaja. Pariin otteeseen löysin kuitenkin itseni tilanteesta jossa edustin kasvattajaseuraani syksyllä otteluissa joissa ratkaistiin sarjapaikkojen kohtaloa. Aina kun syksyllä kohistaan pudotuspeleistä (ja hyvä niin), oma katseeni käy nopeasti sen jälkeen siihen kuinka karsinnoissa käy. Mitäkö sillä on väliä? Joskus ei niin paljoa, joskus aivan kaikki. Tämä kahden osan paketti olkoon testamenttini siitä miten yhden miehen, yhden joukkueen ja yhden seuran elämää voidaan riepotella pesäpallon kautta ilon korkeimmista hetkistä epätoivon syvimpiin syövereihin ja kaikkeen siltä väliltä. Se onnistuu helposti: karsintapeleillä. Vaikkei karsintasarjaa nykyisellään olemassa olekaan, olen varma että muilta osin tekstini sisältää asioita jotka pätevät tänäkin syksynä.

Oma tarinani alkaa syksystä 2003. Takana oli nuoren elämäni pysäyttävin vuosi. Edellisenä syksynä JoMa jysäytti ykkössarjaan melkoisen pommin kun Janne Monni siirtyi Kiteeltä luomaan muutaman kakkostilanteen Joensuun Mailan paitaan. Samalla myös Asko Tuhkanen saapui pelinjohtajaksi ja toi mukanaan fysiikkavelho Matti Nissisen. Harjoittelu vuotta 2003 varten alkoi vuoden 2002 syyskuussa ja sitä harjoittelua tosiaan riitti. Pääsiäisen aikaan tuli viikon omatoiminen harjoittelujakso ja juhannuksena kolme päivää mutta muuten takana oli elokuussa 2003 jo 11 kuukautta joiden aikana oman joukkueen pelaajien lärvejä oli saanut tuijotella jo vähintäänkin tutustumiseen saakka eli 6-12 kertaa viikossa. Henkilökohtaisella tasolla talvella alkanut mystinen sairastelu oli myös jatkunut keväälle ja pitkälle kesään ja vaivojen selvittyä prioriteetit olivat vaihtuneet pysyvästi eikä pesis tuntunut samalta kuin aiemmin. Kun muu joukkue saavutti paikan karsintasarjaan voittamalla Kajaanin ristiinkarsinnoissa, seurasin tapahtumia teksti-tv:n kautta vaikka asuin aivan kentän vieressä. Olin varmasti huono joukkuepelaaja mutta ennen kaikkea halusin olla rehellinen eikä pesäpallon pelaaminen tai edes seuraaminen vaan kiinnostanut pätkääkään. Olin jo tehnyt päätöksen urani lopettamisesta syksyllä (22-vuotiaana) ja harjoittelunkin olin lopettanut viikkoa aiemmin etten häiritsisi muiden tekemistä. Pari päivää jälkimmäisen Kajaani-ottelun jälkeen ”Pikkutykki” Tuhkanen kuitenkin soitti ja kyseli paitsi vointia, myös sitä että olisinko käytettävissä jos karsintasarjassa tarvittaisiin. Kysyin että voisinko soittaa takaisin ja puntaroin asioita pohjia myöden. Olisiko minulla mitään annettavaa? Sotkisinko läsnäolollani muiden toimintaa? Mitä edes itse halusin? Päätin etten antaisi kaikkien niiden uskomattomien vaiheiden joita matkalla oli vuoden aikana tapahtunut painaa minua alas vaan antaisin kaikkeni joukkueen käyttöön jos minua harjoituksissa tarvittaisiin. Pelejä en siinä vaiheessa edes uskaltanut ajatella.

Ensimmäinen karsintasarjan (silloin pelattiin kahdeksan joukkueen yksinkertainen sarja jonka neljä parasta saivat paikan Superpesikseen kaudelle 2004) ottelu Superissa pelannutta Ulvilaa vastaan oli tulossa kahden päivän päästä. Olin lähdössä harjoituksista kotiin kun Asko vinkkasi minut sivummalle. ”Kuule…Ajattelin että tulisit ensimmäiseen peliin jokeriksi”, Asko tuumasi. Leukani tipahti henkisesti pari napsua alaspäin ja mietin ennen kaikkea että miksi. Tässä vaiheessa voi varmaan paljastaa syynkin Askon ratkaisuun. Siepparina pelannut Esa Heiskanen joutui pitkin kautta vaivanneiden polviensa kanssa antamaan periksi vammoilleen ja etukentälle kaavailtiin toista sillä paikalla kauden mittaan pelannutta miestä Timo Kilpeläistä joka oli sotkamosta kuten muutama muukin eli noin puolet joukkueestamme. Askolla oli tätä kautta tiedossa että aiemmin ”Naksun” heitot olivat alkaneet mennä tiukoissa paikoissa pitkin katsomoita ja näin Asko kysyikin että olisinko valmis pelaamaan siepparina jos tarvittaisiin. No mikä ettei. Olinhan minä siepparina pelannut. Yhden pelin F-poikana Tohmajärvellä ja turpaan tuli yli 50 juoksulla. Sen jälkeen olinkin sitten pysytellyt kopparina 15 vuotta mutta sitä en Askolle kertonut, ajattelin että kaipa se tuon jo tiesikin. Ajattelin silti että jos mies on noin sekaisin, luottaa minuun noin paljon tai molempia niin kuka minä olen siihen vastaan sanomaan. Sitä paitsi tuo hermoilu kuulosti viidakkolegendalta. Peli Ulvilaa vastaan käynnistyi Mehtimäen hiekkakentällä. Vettä oli tullut koko päivän mutta sade taukosi juuri pelin alla. Ensimmäinen vuoro, kotiutuslyönti Naksulle ja pallo lipsahti kädestä yli kotipesän. No, liukas pallo, ajattelin. Toinen kotiutuslyönti samaan paikkaan, pallo tippuu räpylästä ja toinen pinna. Tässä vaiheessa en enää juuri ajatellut. Tämän jälkeen kysytysheitto siepparille ja palautus metrin yli kotipesästä. Tuijottelin kentälle kuin unessa ja lähdin saman tien katsomon taakse ottamaan lämpöä. Vuoronvaihdossa Asko teki juuri niin kuin ajattelin eli sanoi että vaihdetaan saman tien. Kävelin seuraavaan ulkovuoroon ja pyysin Hirvosen Jaskaa heittämään pari heittoa. Ensimmäisen niistä palautin tyylipuhtaasti täysillä puoli metriä yli ja katsomossa haudattiin päitä käsiin. Katselin katsomoon ja saman tien tuli sellainen tunne että tämä vedetään nyt kaikella mitä minusta löytyy, meni miten meni. Ensimmäisessä takatilanteessa joku Ulvilan mies löi kuolleen kulman varren kakkospuolelle. Pääsin palloon kiinni, paiskasin sen sivuliikkeestä kohti kotipesää sen minkä lähti ja syntyi niukka palo. Sen jälkeen homma meni sinä päivänä kuin unessa. Kaikki tuurit olivat kohdallaan ja pallot jäivät hanskaan. Peliä en meille voittanut mutta annoin muille mahdollisuuden pelata omaa peliään ja ratkaisupelaajat astuivat esiin. Illalla tuntui ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen että tässä lajissa voi olla jotain järkeä.

Kun toinen ottelu Kouvolaa vastaan koitti, tiesin tarkalleen että joka lyöntivuorolla tulee yksi yritys minulle. Tai niin ainakin itse olisin tehnyt. Ensimmäisellä jaksolla tuli kuokkaan mutta toisella jaksolla tapahtui taas jotain hämmentävää. Tuntui että olin täynnä virtaa ja itseluottamusta. Jos pystyisin auttamaan sen seuran jossa olin kasvanut (ja johon olin myös pitkälti kasvanut kiinni) nousuun, tekisin sen eteen sillä hetkellä mitä tahansa. Halusin antaa joukkueelle sen mahdollisuuden ja halusin olla osa sitä joukkuetta.

Seuraavana oli vuorossa vierasottelu Kiteellä ja se oli etukäteen jotain mistä en ollut osannut edes haaveilla. Siellä sitä oli käyty katsomassa lähes kaikki pelit vuodesta 1988 alkaen ja Rantakenttä oli toinen kotikenttä. Siellä pelaaminen Piristä, Holttista ja kumppaneita vastaan oli edelleen absurdi ajatus. Jostain syystä jännitystä ei kuitenkaan koskaan tullut. Muistan lopun ikääni kun seisoin ajolähdössä kakkoskulmassa ja kakkosella etenemässä ollut Pirinen psyykkasi selän takana ”Anna tulla tänne vaan, poika tärisee jo kulmassa”. Totesin että eiköhän se ole parempi että vaari ottaa jatkossa ne päivälääkkeet niin ei tule juteltua niin levottomia ja syöksyin seuraavalla syötöllä juosten vastaan. Jostain syystä vaistoni oli jälleen kerran täysin väärässä ja Pulkkisen Jussi löi merkistä kakkosrajaan n. 5 senttiä laittoman lyönnin jossa olisin ollut täysin statistin roolissa. Peli päättyi meille ja jotain alkoi olla jo ilmassa.

Seuraavaksi meni nurin Nurmo jälleen kaatosateessa kotikentällä ja hurmos alkoi kasvaa. Imatralla pelasimme huonosti mutta matkaan tarttui piste. Toiseksi viimeistä ottelua ennen olimme kaksi pistettä edellä viidentenä ollutta Kouvolaa ja neljä pinnaa edellä Ulvilaa. Pelimme oli kotiottelu mahdollisuutensa jo menettänyttä Kiriä vastaan. Aiemmin päivällä Kitee oli voittanut Kouvolan ja tuntia ennen meidän otteluamme alkoi ottelu Ulvila – Imatra. Oli ennakkoon odotettavissa että Ulvila hoitaisi sen pelin ja ratkaisu jäisi viimeiselle kierrokselle. Seuran johto kielsi kenttäkuuluttajaa kertomasta Ulvilan ottelun tilannetta. Mehtimäen kentälle oli saapunut yli 1200 katsojaa joka oli noin neljä kertaa normaali määrä. Pelimme sujui kuin hurmiossa ja veimme ensimmäisen jakson 12-3.

Toinen jakso lähti samoissa merkeissä ja johdimme sitä kolmannessa vuorossa jo noin 10-1 kun kuuluttaja alkoi yhtäkkiä puhua juuri ennen Schroderuksen Tuomon lyöntivuoroa ykköstilanteessa. ”Hyvät naiset ja herrat, tässä vaiheessa uskaltaa varmaan jo kertoa että Ulvila – Imatra päättyi Imatran voittoon ja näin ollen JoMa nousee toisen jakson voittaessaan ensi kaudeksi miesten Superpesikseen”. Topi löi pallon taivaalle niin korkealle kuin jaksoi enkä itse tiennyt miten päin olla. Ihan se ja sama vaikka se olisi viimeinen peli minkä ikinä pelaisin, aivan yhdentekevää pidettiinkö karsintoja pesäpalloa seuraavien ”asiantuntijoiden” kommenteissa luusereiden temmellyskenttänä, nyt oli vain se hetki. Olin ollut auttamassa oman seurani pääsarjaan ja se merkitsi minulle enemmän kuin mikään pesäpallossa siihen saakka. Huusin täysin miettimättä vieressä olleelle Hirvosen Jaakolle jonka kanssa olin pelannut samassa joukkueessa 6-vuotiaasta asti ”Jaska, mitä v***ua me ollaan tehty!” ja kun peli päättyi, kiersin halaamassa kaikki ne jotka olivat olleet tukena edellisen vuoden aikana. Tuli vastaan niin monta ihmistä joilla oli tippa linssissä ja niin oli itsellänikin. En miettinyt että jatkuuko ura enkä mitään muutakaan. Seuraavat pari päivää vain saunottiin ja seuraavana lauantaina pelattiin karsintojen viimeinen peli Vimpelissä. Molemmat olivat jo varmistaneet nousunsa. Menomatka pelattiin korttia ja pedattiin tulevia juhlia. Ennen peliä juteltiin kerrankin vastustajan kanssa rennosti niitä näitä vaikka peliä lähdettiin asianmukaisen urheilullisesti pelaamaankin. Liikalan Jukka johti peliä puku päällä ja pelin jälkeen vietettiin yhteisiä nousujuhlia Saarikenttää ympäröivässä legendaarisessa joessa. Se joukkue jäi elämään ja siitä kertoo sekin, että syksyllä 2008 keräännyimme viettämään mökkiviikonloppua ko. porukalla ja vaikka jokaisella oli jo uudet kuviot eri puolilla maata, yhtä lukuun ottamatta kaikki tulivat paikalle valmennusta, huoltoa ja pelinjohtoa myöten.

Nousun varmistaneen kotiottelun jälkeisenä päivänä istuimme saunalla ja katsoimme nauhalta edellispäivän finaalia Järvenpää – Sotkamo. Kun Eerikäinen halkaisi kentän järjettömällä pommillaan, totesin että ”Miun pallo” ja poistuin takaisin saunan uumeniin. Pesäpallo oli tehnyt jotain mitä en uskonut sen enää pystyvän koskaan tekemään. Se oli palauttanut oman merkityksensä lajina jota rakastin ja joka pystyi kaiken sen paskan (anteeksi kielenkäyttöni) jälkeen jossa olin edellisen talven ja kevään tarponut vielä antamaan näin voimakkaita tuntemuksia. Vielä alkukaudesta hain tuntumaa ja peli-iloa Kulhon Kunnon riveissä suomensarjassa mutta sitä ei löytynyt muuten kuin hyvähenkisen porukan kautta. Itse pelaaminen tuntui silloin valjulta sillä päässä pyöri yhä liikaa perimmäisiä, terveyteen liittyviä kysymyksiä. Sairastelun aikana sain tukea paitsi perheeltä ja läheisiltä, myös joukkueelta ja erityisesti Janne Monnilta jonka kanssa käydyt keskustelut vahvistivat haluani selättää vastoinkäymiset ja palata täysipainoisesti opiskelun ja pelaamisen pariin. Luulin kokeneeni tunneskaalan osalta jokseenkin kaiken yhden vuoden aikana. Seuraava vuosi kuitenkin opetti ettei se ikävä kyllä ollut lähelläkään totuutta.