Tämänkertaisessa Taktiikkaa & tapahtumia – sarjan osiossa tarkastelemme takatilannepelaamista ulkopelin osalta. Asiantuntijoina toimivat miesten osalta Kiteen Pallo -90:n pelinjohtaja Vesa Varonen sekä naisten puolella Kirittärien pelinjohtaja Jussi Viljanen. Molemmilta herroilta tekstiä irtosi siihen malliin että niistä kirjoittaisi vaikka useammankin pelikirjan mutta seuraavassa tiivistelmä näiden kokeneiden viuhkamiesten kommenteista.

Vesa Varonen, kuinka takatilannepelaaminen on muuttunut vuosien saatossa viime vuosikymmenten aikana?

Siitä kun aloitin pelaajaurani pääsarjassa vuonna -84 se on muuttunut hyvinkin radikaalisti. Muistan kun matkustimme IPV:n kanssa finaaleihin vuonna 1993 ja edessäni bussissa istui Raimo Bragge joka piirteli paperille outoja kuvioita ulkopelin suhteen. Niitä siinä sitten kaikki kävivät vuorotellen katsomassa, ihmettelemässä ja naureskelemassa mutta samoihin aikoihin ulkopelissä otettiin askel kohti uutta aikakautta.

Takatilanteessa käyttöön tuli 90-luvulla Seinäjoen aluksi lanseeraama ns. Jussi – kuvio (yllä) joka myöhemmin on tullut tutuksi myös Oulu-kuvion nimellä. Kyseisessä kuviossa ykkösvahtia tuodaan lähes 1-2 – välille jolloin lyhyiden kotiutuslyöntien lyömistä pyritään hankaloittamaan ratkaisevasti. Alkuaikoina sieppari pelasi kyseisessä kuviossa todella syvällä eikä hänellä ollut mitään vastuuta pienten hakemisessa vaan tarkoitus oli, että sieppari pääsisi katkomaan pussinpohjia paremmin keskelle päin sekä torjumaan kovia. Kun joukkueet oppivat lyömään pitkiä kakkosrajanäpyjä joihin ykkösvahti ei ehtinyt, siepparia piti tuoda kulmassa lähemmäksi. Omassa kakkosvahdin roolissani tuntui aluksi siltä, että kakkosluukku meni käytännössä umpeen siepparin tultua kauemmas ja kakkospolttajaa vietiin alussa erittäinkin paljon keskelle. Toki näissä on tullut muutoksia ja pelin sisälläkin kuviota vaihdellaan mutta sen pitää aina perustua ehdottomasti vastustajan tuntemiseen. Mitään järkeä vaihdossa vaihdon takia ei ole. Esim. Kiteellä jotkut Partanen ja Pirinen pelasivat niin kauan yhdessä että pystyivät vaihtamaan kuvioita omilla sopimuksillaan joista välttämättä kaikkien omassakaan joukkueessa ei tarvinnut olla edes tietoisia.

Tuntuu nykyisin ajateltuna oikeastaan käsittämättömältä että pesäpalloa pelattiin niinkin kauan niinkin staattisilla kuvioilla. On kuitenkin ollut huippupelaajia, huippuvalmentajia jne. ja kuitenkin on pääsääntöisesti pelattu samoja kuvioita vuosikymmenestä toiseen.

Ketkä näet lukkarin lisäksi tärkeimmiksi ulkopelaajiksi kyseistä kuviota pelattaessa ja millaisia ominaisuuksia heiltä vaaditaan?

Kyllä avainasemassa on ehdottomasti ns. ”tappimies” eli useimmiten ykkösvahti. Hänen täytyy olla rohkea, pallovarma, omata fyysisistä ominaisuuksista sulkapalloilijamainen ketteryys sekä yleisenä ominaisuutena äärimmäisen ratkaiseva pelisilmä jota ei edelleenkään saa intersportista. Kakkosvahdin rooli on myös suuri. Mikäli kakkosvahti on hyvä, hän pystyy katkomaan valtavan määrän lyöntejä ja pienentämään kakkossaumaa merkittävästi. Kaikki ns. ”Bermudan kolmioon” eli polttolinjalle pari metriä kakkospesästä keskelle päin tulevat pallot ovat kakkosvahdin palloja ja niistä pitää tehdä aina kova suoritus jos haluaa tehdä palon. Kakkosvahdin täytyy olla liikkuva, pallovarma ja hyväkätinen. Siepparin paikalla kakkoskulmassa on tärkeää olla hyvin liikkuva pelimies joka torjuu kovat, kykenee pelaamaan eteenpäin ja pelaa kakkosvahdin kanssa saumattomasti yhteen.

Keiden näkisit edustavan näiden pelipaikkojen aatelia?

Tappimiehenä Sami Partanen, Jimi Heikkinen sekä viime vuosien aikana myös Antti Kuusisto. Näistä nostaisin ykköseksi juuri Partasen sillä hän on mielestäni ehkä viilein kaveri siinä hommassa eli tekee erittäin harvoin mitään sellaisia valintoja jotka jättäisivät turhaan vaikkapa kolmossauman auki. Toki näiden kaikkien kohdalla pätee se, että heidän huijaamisensa on niin hankalaa ettei sitä kannata pääsääntöisesti edes yrittää eli huippumiehiä kaikki.

Kakkosvahtina taas mielestäni ominaisuuksiltaan täydellinen pelaaja olisi Sami Haapakoski. Kakkospuolen kulmassa mieleen on vuosien varrelta jäänyt Mikko Vainionpää. Vaikka Mikon vahvuus ei olekaan koskaan ollut ääretön nopeus, mies katkoi keskelle päin niin tehokkaasti että käytännössä pussinpohjaa ei Vainionpäätä vastaan kannattanut lähteä lyömään. Nyt en tiedä missä kunnossa Mikon paikat ovat. Toinen rutinoitunut ja hyvä kulmamies on Valtteri Ketonen. Hyvät jalat ja pallovarma.

Toinen nykyisin usein käytössä oleva kuvio on hyvin paljon edellisen kaltainen mutta sillä erotuksella, että ykkösvahti viedään kauemmas kotipesästä ja kulmat tulevat lähemmäs. Nyt ollaan siis menty hyvin lähelle sitä mitä ennen sumppupelaamisen aikaa pelattiin. Mistä tämä mielestäsi kertoo?

Pelin evoluutiosta. Pelaajat ovat oppineet lyömään yhtä kuviota vastaan ja entistä järkevämmän harjoittelun myötä parantunut pelaajien fysiikka mahdollistaa myös lyhyiden hakemisen entistä kauempaa lähdettäessäkin. Silloin toki kulmien pitää tulla hieman lähemmäs.

Jussi Viljanen, omaat perspektiiviä sekä naisten että miesten pelinjohtamisen puolelta. Millaisena näet naisten pääsarjatasolla tapahtuvan takatilannepelaamisen? Mitä keskeisiä elementtejä siinä on ja mitkä asiat ehkä eroavat miesten vastaavista?

Kyllähän naisten puolellakin pelataan pääosin tällä ns. Jussi – kuviolla, toki poikkeuksia on ja jotkut takatilanteet kuten 1-3 – tilanteet, 0-3 – tilanteet sekä viimeisen lyönnin kopinlyöntiä vastaan pelattavat kuviot tulevat vielä siihen päälle. Ratkaisuista suurin osa tulee naistenkin puolella kakkospuolelle mutta esim. viime vuonna meillä Kirittärissä ratkaisevaa oli se, että siirrettyämme Johanna Vikmanin kolmospolttajaksi saimme hänen loistavan heittokätensä ansiosta siirrettyä kolmospolttajaa ratkaisevasti syvemmälle. Vikman pelasi 3-5 metriä syvemmällä kuin välierä- ja finaalivastustajiemme vastaavat pelaajat jolloin kolmosjatkeelle oli käytännössä mahdotonta lyödä vapaita muuten kuin täydellisellä lyönnillä. Tällöin kolmoskoppari pystyi menemään keskemmälle ja kakkospolttaja sekä kakkoskoppari hieman enemmän kakkospuolelle päin. Kysymys on siis kokonaispaketista ja jokaisen pelaajan sijoittumisen vaikutuksista siihen. Tätäkään siirtoa ei olisi ollut järkevää tehdä mikäli käytössä ei olisi ollut esim. hyvää kolmosvahtia.

Aina lähtökohtaisesti kannattaa pelata niiden ominaisuuksien ja vahvuuksien mukaan mitä omasta joukkueesta löytyy. Kopioida kannattaa niitä asioita jotka toimivat itsellä mutta on tietysti hyvä kysymys että onko kaikilla joukkueilla edes ominaisuuksien puolesta pelaajia pelata kyseisellä kuviolla vai saavutettaisiinko parempi tulos pelaamalla ihan perinteisellä ns. 80-luvun kuviolla. Aina kannattaa tietysti muistaa ettei mikään kuvio pysty sulkemaan pois kaikkia lyöntejä. Tai no kerran kehitin Pattijoen miesten pelinjohtajana sellaisen kuvion mutta jossain vaiheessa huomasin että siellä oli lukkarin lisäksi 9 ulkopelaajaa joten sekin meni uusiksi.

Ketkä sitten ovat tärkeimmät ulkopelaajat lukkarin lisäksi takatilannepelaamisen kannalta?

Kyllä siinä ykkösvahti ja kakkospolttaja ovat keskeisiä. Jos linjan ulkopuolelta mietitään niin kolmoskoppari on todella tärkeä mutta kyllä siinä aina kokonaisuudesta puhutaan.

Ketkä ovat näiden pelipaikkojen johtavat pelaajat?

Ykkösvahtina mielestäni Riitta Holappa joka lukee peliä hyvin. Kakkospolttajana kenttä on pitkälti auki sillä sitä paikkaa dominoinut Niina Rinkinen ei pelaa enää. Näen että tällä hetkellä kukaan ei ole lähelläkään sitä tasoa jolla Rinkinen parhaimmillaan pelasi joten se on eräs keskeisistä asioista kun puhutaan siitä mikä joukkue juhlii syksyllä mestaruutta. Toki esim. Lapualla on kokenut ja hyvä Tiia Pöntinen mutta on mielenkiintoista nähdä kuka nousee sen pelipaikan johtavaksi pelaajaksi kun kausi etenee.