Valmentajan Maailma avautuu ryminällä. Ensimmäisessä valmentajahaastattelussa käsittelyyn pääsee Hyvinkään Tahkon valmennusryhmän fysiikkavalmentaja Harri Autero, joka on palannut ruoriin muutaman välivuoden jälkeen. Teksti sisältää räävitöntä kieltä ja sinne tänne pomppivaa pohdiskelua, jota emme pyydä hetkeäkään anteeksi.

 

 

MP: Kerrotko, Harri, hieman taustastasi ja siitä mistä olet valmennusoppisi ammentanut?

 

Harri Autero: Lapsena ja nuorena mulla meni eräänlainen monipuolisuusajattelu jopa hieman yli, sillä pelasin 6-7 eri pallopeliä ja siihen päälle harrastin kymmenottelua. Yksilöurheilun puolelta mulla on kuitenkin se oma aktiiviura, keihäänheitosta. Keppi lensi jonkin verran päälle 70 metriä, mutta tuossa viime vuosituhannen lopulla mulle kävi selväksi, että jos mulla on urheiluun jotain annettavaa, se tulee nimenomaan valmennuksen puolella ja siinä, että näkee jossain piileviä kykyjä, jotain sellaista mitä muut eivät vielä näe. Ihan se sama ilmiö kuin vaikka jossain bisneksessä, jossa joku haistaa ne jutut jotka tulevat olemaan jatkossa isoja. Olin aktiiviuralla itse oma valmentajani ja kouluttauduin siihen hommaan sekä opiskelin Vierumäellä liikunnanohjaajaksi.

 

MP: Työskentelit 2000-luvun alussa Tahkon porukan kanssa ja olit vahvasti taustalla mestaruusvuonna 2007. Miten nykyisen Tahkon joukkueen kanssa työskentely eroaa tuosta ajasta ja mihin asioihin keskitytte?

 

HA: Ikärakenne on tietysti yksi ihan konkreettinen ero. Tehdään moneltakin osin erilaisia juttuja jo siitäkin johtuen, että kehitysvaiheet on niin kovin erilaisia. Molempien ryhmien kanssa olennaisin juttu on kuitenkin loppuviimein se, että opettaa sen urheilijan ymmärtämään sen tehtävän asian merkityksen. Joku aika sitten istuttiin iltaa joukkueen kanssa ja joku toi sinne pleikkarin. Otettiin siinä sitten pariturnaus änärissä ja mä katsoin jumalauta haavi auki kun ne nuoret kossit veti siinä kaikki universumin erikoisliikkeet ja tunsi paitsi kaikki sen pelin pelaajat, myös joka fucking skilssin mitä kelläkin pelaajalla oli. Ihan huikeita juttuja ja mieti hei minkä tuntimäärän sen homman masterointi on vaatinut?! Enkä puhu nyt pelkästään näistä meidän kundeista, vaan junnuista ylipäätään. Jos lanaat sitä videopeliä tai mitä ikinä päivittäin tuntikaupalla, niin entä jos irrotat siitä vaikka edes tunnin siihen että mietit omaa treenaamistasi, tekemistäsi, katsot videoita, yrität kehittää jotain juttua? Se on satoja tunteja vuodessa.

 

MP: Siinä vaiheessa kun sille oman toiminnan kehittämiselle on annettu eväät, samaa mieltä.

 

HA: Mutta joo, takaisin aiheeseen. Organisointi on siinä se valmennuksen kivijalka. Katsotaan käytettävissä olevat tilat, välineet, resurssit ylipäätään, kehityskohteet ja keskitytään sen jälkeen olennaiseen. Tää on valmennuksellisesti niin kiehtova laji ja niin iso maailma, että se vaatii kovaa osaamista pystyä pelkistämään. Nyt tuntuu vähän siltä, että tänään on nopeuskestävyys ja huomenna aamulla toiminnallinen treeni ja illalla henkistä valmennusta ja mitä ikinä.

 

MP: Totta. Mie näen sen niin, että joka osa-aluetta on lähdetty purkamaan auki niin laajoiksi kokonaisuuksiksi, että varsinkin juniorivalmennuksessa takerrutaan lillukanvarsiin. Iso kuva alkaa olla jo niin iso, että se vaatii jumbotronin. Otetaan vaikka toiminnallisuus. Hieno sana ja nyt tehdään toiminnallisia harjoitteita niin että rutisee. Tasan niin pitää tehdäkin, mutta väitän että taustalta puuttuu se ymmärrys siitä miksi mitäkin tehdään ja mihin mikäkin apuväline on tarkoitettu. Onhan se mukavaa kun treeniin tuodaan koko arsenaali erilaisia keppejä, rumpuja ja päristimiä joilla tehdään jos jonkinlaista sirkustemppua, mutta onko sillä tekemistä lajin kanssa? Toinen on tietysti psyykkinen valmennus (jos haluaa henkistä valmennusta, käänny kisapapin puoleen). Okei, käytin itse paljon keskittymiseen ja mielikuvatreeniin liittyviä harjoitteita mielestäni hyvällä menestyksellä, mutta ne pitää pystyä tuomaan peliä harjoiteltaessa osaksi sitä kokonaisuutta. Mieti, hio, pelkistä, laske toistomäärät, keskity laatuun eikä laajuuteen.

 

HA: Tuo oli hyvä vertaus tuo sirkustemppu. Mulle esimerkiksi sirkustemppu on rinnallevetotekniikan opettaminen aikuiselle ihmiselle. Mietitään lajisuorituksia, mietitään lajianalyysiä ja tavoitetta. Tavoite on lisätä lajivoimaa, siihenhän tässä pyritään. Tulee terävä isku ja sitten luovutaan välineestä. Kaikki kulminoituu siihen mitä tapahtuu kun olet sen tukijalan varassa. Mitä tapahtuu rinnallevedossa? Olet lopussa sen tangon alla ja liikeketju on itse asiassa lajisuoritukseen nähden täysin päinvastainen. Kun mä lähden purkamaan sitä lajisuoritusta ja vertaan sitä rinnallevetoon, niin löydän niistä hyvin, hyvin vähän yhtäläisyyksiä. On tutkittu, että saman hermotuksellisen hyödyn saamiseen kuin vaikkapa parinkymmenen kilon paino niskassa tehdyistä kyykkyhypyistä saa, rinnallevetoon tarvitaan 90% kuorma ja siinäkin tapauksessa tekniikan pitää olla helvetin hyvällä mallilla. Jota se hyvin harvoin on. Mutta auta armias kun menet sanomaan, ettei meillä tehdä olympialiikkeitä ollenkaan niin valmennuskursseilla tullaan ristit tanassa vastaan että poistu, vääräoppinen. Mun ideologiassa pitää kyseenalaistaa aina kaikki, mutta rinnalleveto on ilmeisesti sellanen pyhä lehmä että se vaan on. Ilmeisesti se on sitten kirjattu perustuslakiin että sitä on tehtävä.

 

MP: Tuosta mie olen eri mieltä. Käytän paljon olympialiikkeitä (työntö, tempaus), jotta kehonhallinta, liikenopeus ja jopa hienomotoriikka kehittyy. Mutta nyt puhun siis nuorista ja toivon mukaan kehittyvistä urheilijoista. Jos ja kun kyseessä on Superpesistason kaveri tai sitä lähellä oleva, silloin lihaksiston pitää olla sillä tasolla että se kestää jo plyometrisiäkin harjoitteita. (Esim. kyykkyhypyt paino niskassa, toim. huom.) Se tosin täytyy sanoa, että rinnallevedon liikeketjusta johtuen mulle on aina ollut arvoitus, että miksi sen sanotaan olevan sellaista voimaa joka siirtyy suoraan lajiin.

 

HA: Paskanmarjat siirtyy. Pitää ymmärtää mitä harjoitetaan. Halutaanko treenata rinnallevedon tulosta vai niitä lihaksia joita siinä liikkeessä tarvitaan? Samoin vaikka kyykyssä. Treenataanko kyykkytulosta vai niitä lihaksia, joita niissä kiihdytyksissä, suunnanmuutoksissa tms. tarvitaan? Voimaahan siellä pitää olla takana, se on selvä. Jos kaveri kyykkää vaikka 1,4 kertaa oman painonsa niin se on liian vähän. Sitten kun se tulos on kaksi kertaa oma paino, se on varmastikin riittävä. Sen jälkeen se jalostetaan lajivoimaksi loikkien, kelkkavetojen ja kiihdytysten avulla.

 

MP: Teillä on tällä hetkellä Tahkossa menossa mielenkiintoisia valmennuksellisia juttuja. Lukkarit käyttävät omassa harjoittelussaan painoliivejä ja painohousuja ja joidenkin pelaajien kanssa tehdään vähän kokeellisiakin kuvioita. Kerro näistä.

 

HA: Joo. Meillä on juoksusuoraa käytössä kahdesti viikossa tunnin verran. Lukkarit ovat puoli tuntia muiden mukana ja sitten mä olen antanut niille puoli tuntia aikaa tehdä omaa juttuaan. Meillä on yhdet painohousut, joiden etu on se, että ne on sun tasapainopisteen alla ja niiden kanssa yläkropan liikeradat ja liikenopeudet on täysiä. Se lähti siitä, että toinen heittää selän takaa toiselle näpin, johon toinen lähtee liivit tai housut päällä perään ja heittää siitä verhoon. Siitä nää jätkät lähti itse kehittelemään hyvältä tuntuvia juttuja. Taneli ja Rippe on niin kokeneita jätkiä, että ne otti sen homman ihan omaan hanskaansa. En mä nykyään suoraan sanoen edes juuri seuraa mitä ne siellä tekee, mutta sen mitä seuraan niin hyvältä näyttää. Perusideahan siinä on tehdä lajisuoritus raskaammaksi, jolloin sen tekeminen normaalivälineellä on suhteellisesti kevyempää mutta liikenopeus pyritään tässäkin pitämään maksimaalisena. Ensimmäiset askeleet on se mitä haetaan. Joku 30 metrin aika ollaan jätetty näiltä kahdelta kokonaan pois, keskitytään 10 metrin aikaan.

 

MP: Vierastyöläisten kanssa teillä on käynnissä vähän erilaisia projekteja. Avaa vaikkapa Jokelan Jessen juoksutreeniä.

 

HA: Nää on jänniä tapauksia. Monestihan nää pitkämatkalaiset kellottaa kennoihin kovia tuloksia osittain sen takia, että niillä on noin niin kuin periaatteessa mahdollisuus treenata vielä enemmän niin, mitä kroppa vaatii. Toki siinä kolikossa on myös iso kääntöpuoli, mutta nyt halusin lähteä kokeilemaan Jessen kanssa vähän erilaista juoksutreeniä. Kreikkalaisessa pikajuoksussa tehtiin muutama vuosi sitten tutkimus, että kun tehtiin alle hermostoa voimakkaasti stimuloivaa treeniä ja vieläpä hurjia määriä, esim. puolikyykky 10 * 2 * 90% ja juostiin sen jälkeen kennoihin, sinne kellotettiin ennätysaikoja. Jessen treenissä otettiin lajianalyysi huomioon ja tehtiin erilaisia pattereita. Ensin vaikka kyykkyä pari sarjaa, sitten pudotushyppy penkiltä alas ja siitä korkean aidan eli tai vauhditon pituus painoliivit päällä, sitten kelkkaveto ja sitten vapaa veto. Lasketaan siis kuormaa mutta pidetään yllä maksimaalista liikenopeutta. Mun mielestä pesäpalloilija tarvitsee maksiminopeutta. Perustelen sen sillä, että maksiminopeuden kehittyessä pesäväleistä tulee alimatkoja, eli niiden aikana edetään alle 100% nopeudella ja kokonaiskuormitus jää sitä kautta huomattavasti pienemmäksi.

 

MP: Mikä motivoi Harri Auteroa valmentamaan?

 

HA: Voittaminen. Mä haluan voittaa. Mulle siellä kolikon kääntöpuolella ei oo kuitenkaan häviäminen. Voittaminen on mulle ongelmanratkaisua. Miten sä ratkaiset ne ongelmat, joita eteen tulee? Jos teet sen vähän paremmin, vähän laadukkaammin kuin vastustaja sekä isossa että pienessä mittakaavassa, lopputuloksena on voitto, eikö niin? Näen niin, että esim. 2007 me ratkaistiin monta pientä asiaa eri osa-alueilla laadukkaammin kuin vastustaja. Se on pidettävä mielessä, että siellä on aina se vastustaja joka haluaa voittaa ihan yhtä paljon kuin säkin.

 

MP: Peliä pelin sisällä, totta. Ongelmanratkaisu on miun mielestä loistava termi tässä. Jossain fysiikkavalmennuksessa on olemassa triviaaleja juttuja, eli että tämä osa-alue kehittyy tällä ja tämä ei, mutta kokonaisuudessa taas oikean ja väärän raja hämärtyy minkä takia voittaa voi niin monella tavalla. Tässäkin huomaa jutellessa, että homma rönsyilee ja eroja syntyy ja sitä suuremmalla syyllä väitän, että kovaa ammattitaitoa on luoda oma tapansa toimia ja pysyä siinä.

 

HA: Just tasan näin. Mulla ainakin työhyvinvointialalla työskenteleminen on tuonut mukaan vielä enemmän pelkistämistä omaankin valmennukseen. Jos en saa jotain tukiharjoittelun osa-aluetta intergroitua ympärivuotisesti mukaan valmennukseen, se jää pois. Sulla on varmaan sama homma.

 

MP: Ei ihan radikaalisti noin, mutta pääpiirteittäin kyllä. Siinä oot oikeassa, että kerran kuussa tai harvemmin toteutettava tukitreeni on virkistystoimintaa eikä muuta. Kun nyt puhut toiminnallisuudesta, niin kysynpä ihan mielenkiinnosta että minkä mittaisia voimatreenejä suunnittelet?

 

HA: Se on ollut jätkille jopa pieni shokki, että treeni kestää loppuverryttelyineen tunnin tai tunnin ja vartin eikä isoja rautoja liikutella ollenkaan. Ei siis välttämättä tunnu siltä, että tässä ollaan tehty kova treeni. Mun mielestä tässä lajissa pitää pystyä minkä tahansa treenin jälkeen tekemään seuraavana päivänä mikä tahansa treeni.

 

MP: Treenin keston suhteen samaa mieltä, muuten eri mieltä. Kyllä mie ainakin rytmitän voimakkaasti ja vedän välillä jonkun kolmen tunnin ulkopelisetin jonka jälkeen ei seuraavana päivänä pidäkään irrota mikä tahansa treeni ja välillä taas huilataan niin että heikompaa hirvittää. Ymmärrän toki että puhut tukitreenistä.

 

HA:  Juuri näin. Tähän haluaisin hei heittää Suomen Ammattivalmentajien tutkimuksen parin vuoden takaa. 90% jäsenistä koki, että lajien ja valmentajien välinen yhteistyö on liian vähäistä. Kenenkäs vastuulla se lopulta on? No, niiden valmentajien! Meillä pitää olla yhteistyötä just näin eli muutenkin kuin valmennusseminaareissa. Tunnustan, että olin itse tossa kymmenisen vuotta sitten just sellainen valmentaja, että jos sain toisen treenarin tekemän ohjelman käteen niin mitä lähdin katsomaan?

 

MP: Etsimään virhettä.

 

HA: Just näin! Missä on se flaw? Mulle lapsen syntymä laitto asiat mittasuhteisiin. Ei tollanen ole kollegiaalista arvostusta. Tää on työtä ja tietoa pitää jakaa. Pitää osata arvostaa, kuunnella ja keskustella.

 

MP: Puhutaanpa vielä hetki rahasta kun työstä puhutaan. Mulle on selvä asia, että jos Pirhonen on ammattivalmentaja, Pirhosen valmennus maksaa tai sitten Pirhonen ei valmenna. Jos se tekee miusta jonkun mielestä ahneen kusipään niin sepäs vasta kiinnostaa.

 

HA: Totta helvetissä teen tätä rahasta. Mites jos pelaaja menee hierojalle? Tai lääkärille? Maksaako se? Kuka sen kyseenalaistaa? Mä laitan valmennuspalkkiosta osan osakeportfolioon ja osalla maksan laskuja. Samaa mä kerron myös pelaajille. Jos sä olet keskitason Superin pelaaja, sä saatat tienata jonkun 15 tuhatta vuodessa. Se on nuorelle jätkälle paljon. Kymmenen vuotta sillä tasolla tai paremmalla, niin sä maksat sillä talon tai et ainakaan joudu ottamaan lainaa niin paljoa. Mun mielestä se on keino motivoida.

 

MP: Se on ihan käsittämätöntä puhetta, ettei raha motivoi. Ihan takuulla motivoi ja pitääkin motivoida. Se on oman arvostuksen tallaamista ja muiden valmentajien nilkoille kusemista jos tän homman tekee polkuhintaan tai ilmaiseksi. Valmentajan pitää olla paikalla ja se tarkoittaa sitä, että siitä pitää maksaa. Homma ammattimaistuu koko ajan ja pelaajapalkkioissa liikkuva raha on taas nousussa, mutta valmennuksen hinta ei niinkään. En paljasta tarkkoja lukuja, mutta urheilijaturvan rajan (10400 euroa/vuosi) yli tienaavien määrä on pelaajissa kahden viime vuoden aikana yli tuplaantunut. Onko ammattivalmentajien määrä kasvanut samassa suhteessa? Ei. Toki asia ei ole noin yksioikoinen, mutta trendi on mielestäni selvä. Tasoerot tulevat pelkästään kasvamaan, jos ammattilaisuus ei ulotu harjoittelun tukitoimiin ja valmennukseen.

 

HA: Joskus aikanaan olin kestävyysseminaarissa, jossa oli puhumassa Hicham El Guerrouj’n valmentaja. Siltä kysyttiin, että mikä on valmennuksessanne tärkeintä. Siellä oltiin lehtiöt ja kynät valmiina odottamassa että pyhä henki laskeutuu saliin harjoitteiden muodossa. Kaveri tokaisi: Se, että valmentaja on paikalla. Jos urheilijalla on mahdollisuus treenata 8 kertaa viikossa, mutta valmentaja on sillä aikaa pajalla hommissa niin mitä helvetin järkeä siinä on? Tää on muutenkin ihan liikaa sähköpostivalmennusta.

 

MP: Nyt on Harri sellanen homma, että pitää ruveta työstämään tästä hiljalleen tekstiä. Jos tästä nyt kymmenesosankin muistaa, niin eiköhän tästä kuutisen sivua tekstiä tipahtele. Palataan.

 

HA: Palataan.

 

(Puhelun kesto: 1h 18min)