Ok, en löytänyt osuvaa termiä suomentamaan otsikosta löytyvää lontoonkielistä termiä. Vähän niin kuin yrittäisit suomentaa sanan ”rivalry”. Joku voi olla sitä mieltä, että roskapuhe on osuva suomennos ja että minun jos kenen luulisi tietävän asian perinpohjaisesti, mutta mielipiteestä riippumatta pesäpallo on laji jossa trash talking elää ja voi ehkäpä luultua paremmin.

Annetaanpa esimerkki julkisesti suoritetusta trash talkingista. Amerikkalaisen jalkapallon kuninkuusliiga NFL:ssä kaikenlaiset huutelut kuuluvat lajin osittain eläimelliseen ja raakaan luonteeseen, jossa markkinoinnilla on luonnollisesti (suuri) sijansa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä konferenssien mestaruusotteluissa eli suomeksi sanottuna liigan välierissä koettiin iso yllätys, kun villin kortin kierrokselta pudotuspelitaipaleensa käynnistänyt Baltimore Ravens tuli ja haki voiton jättisuosikki New England Patriotsin kotikentältä lunastaen tiketin parin viikon päästä pelattavaan Super Bowliin. Altavastaaja tuli, näki ja valloitti, kuten vieraiden Terrell Suggs asian ilmoitti. Toki Suggs tuli ilmoittaneeksi vähän muutakin. Lue artikkelista jos haluat tietää tarkemmin, mutta mm. ”These are the most arrogant pricks in the world” jättää koko lailla vähän tulkinnanvaraa kun vastustajasta puhutaan. Tämä nyt menee vielä markkinoinnin piikkiin, mutta vaikkapa tapaus koripalloliiga NBA:sta parin viikon takaa jossa Boston Celticsin tähtipelaaja Kevin Garnett ärsytti New York Knicksien tähtilaituri Carmelo Anthonya kommenteilla tämän vaimosta siihen pisteeseen asti että jäljempänä mainittu odotteli pelin jälkeen vieraiden bussin edustalla Garnettin saapumista pelikiellon arvoisesti on jo ainakin isommin lavastettu mainoskikka jos ei peräti aito tilanne. Kun halutaan saada etu vastustajaan nähden, pään sisälle pääseminen on aina potentiaalinen etulyöntiasema ja siksipä tätä haetaan vaihtelevilla keinoilla ja intensiteetillä.

Niin, siihen pesäpalloon. Viime syksynä MTV3:n tulosruutu pyöräytti ulos pätkän ottelusta KPL-Sotkamo, jossa vieraiden Mikko Korhonen harrasti erästä MIESpesäpallon suosituimmista kyseisen osa-alueen taiteenharjoittamismuodoista, kutsuttakoon tätä vaikkapa nimellä positiivinen vahviste. ”Henri, keskity”, ”Henri nyt ei saa antaa enää toista vahinkoväärää”, ”Meinasitko antaa Henri lähteä noin kaukaa?” noin esimerkkinä. Kyseinen lyhyt pätkä kirvoitti minunkin lähipiirissäni keskustelua siitä, että onko se oikeasti tuollaista siellä pelissä, osa piti käytöstä pelleilynä jonka myötä pesäpalloilijoiden kunnioitus tippui murto-osaan aiemmasta tai hävisi jopa kokonaan, osa hyvin lievänä ja oletti paljon pahempaakin tapahtuvan, osa ei ollut edes ajatellut että joukkueet olisivat paljoakaan tekemisissä toistensa kanssa tuolla tavoin paikallispelejä lukuun ottamatta. Sen sijaan, että olisin alkanut röyhistellä tämän olevan kovien jätkien laji tai päinvastaisesti että tuo oli yksi äärimmäinen esimerkki, totesin että tottahan sitä nyt tapahtuu mutta mitä siitä. Haluat voittaa pelin ja vastustaja haluaa sitä samaa, molemmat ovat harjoitelleet ja valmistautuneet tapahtumaan huipputasolla hyvinkin ammattimaisesti. Tuskin siinä kummallekaan tulee mieleen antaa toiselle lähtökohtaista etua ja kun tunteet ovat pinnassa, tanner tömisee. Silti, erästä nykyistä miesten superpesispelinjohtajaa lainatakseni, koskaan ei ole väärin olla fiksu.

Joukkuelajin luonteeseen varsinkin kuuluu, että kaikki tehdään yhdessä eikä yhden pelaajan tai toimijan jättäminen vastustajan armoille maalitauluksi kuulu siihen ajatusmaailmaan millään tavoin. Rajat sille miten voidaan toimia ovat jokaisen henkilökohtainen asia ja tämä tekeekin koko toiminnasta häilyvää sorttia. Jokainen pelejä katsonut lienee nähnyt tilanteen, jossa tuomarin väärä tuomio on sytyttänyt joukkueen ja saanut sen pelin joko sekaisin tai aneemisesti esiintynyt nippu on alkanut pelaamaan. Tiedän jokaiselta kesältä tapauksia, joissa pelinjohtaja on joko yksin tai yhdessä kokeneimpien pelaajien kanssa hakenut ratkaisuksi flegmaattisiin peliesityksiin tietoista provosointia vastustajan suuntaan, jolloin vastapallona tullut reaktio toimii sytykkeenä oman vireystilan nousuun ja sen kanavoiminen pelisuorituksiin antaakin sitten jo pelillisen edun. Samoin yleisessä tiedossa on eräs joukkue, jonka silloinen kakkospelinjohtaja aiheutti tarkoituksellisesti hässäkän tuomareiden kanssa jos peli ei kulkenut ja sai sekä joukkueen että kotiyleisön lämpenemään näiden tietämättä asiasta. Hyväksyypä asian tai ei, sitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Samoin tilanteet, joissa toinen joukkue joutuu roikkumaan pelissä mukana tunteella kun sillä hetkellä käytettävissä oleva materiaali ei riitä, tuovat tullessaan voimakkaitakin tunnereaktioita. Toinen vaihtoehto on alistua ja ottaa turpaan, näin se koetaan ja sitä ei kukaan halua.

Se, mistä en pidä lainkaan on ennakkoon mietitty vastustajan ihon alle meneminen. Kysyin joitakin vuosia sitten eräältä huippupelaajalta jolla tiedän olevan hyvinkin läheiset välit kentän ulkopuolella erään vastustajan kanssa, että missä vaiheessa ylitettäisiin se raja jonka jälkeen mentäisiin henkilökohtaisiin asioihin ja ihon alle. Vastaus tuli ilman miettimistä, tai oikeammin se oli jo mietitty: välierissä. Mielestäni tämä, samoin kuin joissain finaalisarjoissa ilmenneet vastustajille soittelut ja tekstiviestien lähettelyt kesken sarjan tai kuittailupuhelut voitetun mestaruuden jälkeen ovat pahimman luokan perseilyä. Pelin ulkopuolella täytyy osata toimia ihmisinä ja suhteuttaa peli tärkeydestään huolimatta osaksi elämää. Eräässä pelissä viime kesänä vastustajan lyöjä riipaisi laakalyönnin alle puolin metrin päästä minusta ollessani johtamassa ulkopeliä ja kaarelta kuului välittömät terveiset ”Hereillä, uimalakki” ja ”V***u kun ei osunu”. Jälkimmäinen sai karjalaisveren kiehahtamaan, mutta se että kyseisen kommentin huutanut vastustaja tuli jälkeenpäin juttelemaan, pahoitteli ja tuli vielä myöhemminkin kohdattaessa vaihtamaan kuulumisia pahoitellen vielä kerran tapahtunutta vähintäänkin kuittasi tilanteen, päinvastoin siitä jäi hyvä mieli.

Pesäpallo ei ole mikään pahuuden kehto enkä yritä sitä sellaiseksi tehdä. Naisten pesäpallosta en tiedä riittävästi kyetäkseni analysoimaan sitä tältä(kään) osin, mutta oletan suppeahkon otantani perusteella että pelitilanteissa tapahtuva kuittailu on siellä vähäisempää. En ole ollut itsekään mikään käytöksen mallioppilas pelissä, tunteella mukana sitäkin enemmän. Mikään joukkue ei erotu mielestäni toisia selkeästi pahempana tässä katsannossa, kaikki ovat samassa veneessä luomassa lajin julkikuvaa ja kärpäsestä ei kannata tehdä härkästä. Keittiössä voi tulla kuuma, sen tietävät kaikki jotka ovat jotain joukkuelajia tavoitteellisesti harrastaneet, saati ammattimaisesti tehneet. Kontaktilajeissa homma viedään vielä taklausten tms. kautta astetta pidemmälle, pesäpallo on omat huippunsa tässä jo toivottavasti nähnyt. Laji tarvitsee tunnetta, se tarvitsee tuuletuksia ja sisältä kasvavaa paloa. Se ei tarvitse taisteluparien miettimistä etukäteen, jatkuvaa naputtamista joka vuoronvaihdossa, vastustajan suoritusten matkimisia ja muita ilmiöitä joita erityisesti joissain miesten finaalisarjoissa on viime vuosina nähty. Yleisö tulee katsomoihin ilman näitä lieveilmiöitäkin, se tulee sinne huippujoukkueiden esittämän pelin takia kun pelataan mitaleista ja mestaruuksista. Kaiken ei tarvitse tuoksua rottinkimailoilta, mustikkakeitolta ja yhdeksän vuoroparin pesikseltä, mutta nykyajan ei tarvitse olla symboli keinojen syventymiselle vastustajan psyykeen murtamiseksi. Negatiivisten mielikuvien luomiselle katsojan silmissä ei vain ole tilaa jos laji haluaa kasvaa ja kukoistaa. Jos jotenkin kiteyttäisin nykyiset ajatukseni vastustajista ylipäätään, se voisi mennä jotenkin niin että ”Kiitos kun tulitte tänne kentälle antamaan sen voiton joka ei teille kuulukaan”. Peli pelinä, tunteet pinnassa, kunnioitus vastustajaa kohtaan ja pelin jälkeen matka jatkuu.