Vuonna 12 jälkeen sopupelien tai vaihtoehtoisesti vuonna 16 jälkeen Suuren Mullistuksen, riippuen siitä kumpaa kalenteria käytät, on aika palata perusasioiden ääreen ja tutkailla ilman kiihkoa sitä missä mennään, miten mennään ja miksi mennään? Tekonurmet, jaksopelit, Superpesis…kaikkea tätä on katseltu jo niin kauan että niitä voidaan arvioida riittävää taustaa vasten.

Olen jalkapallomiehiä. Ehkä jopa enemmän kuin pesäpallomiehiä. Tätä taustaa vasten ei liene yllätys että omat mieltymykseni sarjajärjestelmien suhteen ovat hyvinkin pelkistettyjä: paras systeemi on mielestäni aina se, että kaikki joukkueet pelaavat yhtä monta ottelua toisia joukkueita vastaan ja se jolla on sen jälkeen eniten pisteitä on paras joukkue. Ei sillä että minulla olisi mitään pudotuspelejä vastaan: ne ovat hieno huipennus ja ratkaisevat yleisesti ottaen paremmuutta riittävän laajamittaisesti. Pesäpallon itsemääräämisoikeus omista säännöistään on kuitenkin vuosien varrella osoittanut olevansa kaksiteräinen miekka: toisaalta sen antama mahdollisuus muuttaa sääntöjä, teemoja ja nyansseja lähes rajattomasti antaa vaihtoehtoja pelin tai sen ympärillä olevien ilmiöiden muokkaamiseksi mutta toisaalta se on tuntunut olevan myös liian houkutteleva mahdollisuus käyttämättä jätettäväksi. Pudotuspelit ovat tästä hyvä esimerkki: välillä on pelattu loppusarjaa, välillä paras seitsemästä – sarjoja (kuten viime vuonna), välillä paras viidestä (kuten tänä vuonna) ja onpa mestaruuskin ratkaistu paras kolmesta – periaatteella (2004). Naisissa meno jatkuu edelleen samana eli mestari on selvillä viimeistään jouluna. Nykyinen sarjajärjestelmä on kuitenkin runkosarjan osalta osoittautunut melko toimivaksi enkä näe sen muuttamiseen suurta painetta. Runkopelipäivät ovat löytyneet, paikallispelit kiinnostavat mikäli todellinen paikallisasetelma on olemassa ja kun pudotuspelijärjestelmä saadaan lyötyä vuosiksi lukkoon, homma on pulkassa.

Nykyiset ulkopelikuviot ovat kuulemma sellaisia että entisaikojen pelaajat löisivät ne hajalle useampaan kertaan ja paluumatkalla uudestaan. Tätä ei olla kuultu kerran eikä kaksi pesäpallo-otteluissa, harjoituksissa ja milloin milläkin huoltoasemalla. Olisiko kuitenkin niin, etteivät ko. pelaajat ole välttämättä edes koskaan pelanneet näissä nimenomaisissa olosuhteissa? Jotenkin se vaikuttaa yhtä surulliselta tilitykseltä kuin entisten keihäslegendojen tilitys siitä miten silloin ennen. Antakaahan nyt jo olla. Kaikki kunnia kaikille entisille pelaajille ja heidän saavutuksilleen mutta on melko hämmentävää ettei lajikulttuurin muutosta tunnisteta edes ex-huippujen toimesta vaan tehdään karkeita yleistyksiä ottamatta huomioon pintamateriaalin, varusteiden ja pelivälineiden sekä ennen kaikkea harjoituskulttuurin ja sitä kautta pelaajien kehittymistä viimeisimpien kahden vuosikymmenen aikana.

Kovia urheilijoita ja monilahjakkuuksia on lajin parissa ollut aina eikä ammattimainen harjoittelukaan ole ollut poikkeuksellista mutta kokonaisuutena nykypäivän pelaajat ovat kokonaisvaltaisesti urheilullisempia kuin koskaan ja ulkopeli on hioutunut hiljalleen sellaiseen muottiin että pelaajilta vaaditaan nimenomaan urheilullisuutta, reaktiokykyä ja kykyä toimia osana ketjua kuten Nelonen SportPro:n lähetyksissä on jo tähän mennessä loistavasti osoitettu. En väitä että nykyjoukkueet pitäisivät entisaikojen tähdet parhaiden vuosiensa vedossa nollilla koko ottelun. Kyllä Kuusiniemi voisi edelleen vetää kääntöpompun nollatilanteessa kolmosvahdin yli kunnarin arvoisesti, Litmasen Hannu painaisi edelleen pomppunsa pari metriä kulman yli vaikka lääkäritakki päällään ja Lakaniemet ja Kaakkolahdet olisivat staroja vieläkin. Se vaan on fakta ettei massakenttiä enää pääsarjatasolla ole, kaari on kauempana ja peli muutenkin erilaista muttei huonompaa kuin aiemmin. Mikäli taas ajattelet että alemmilla sarjatasoilla peli on jotenkin suhteellisesti parempaa koska pelata pitää aidosti koko joukkueella niin no way, Jose. On harvoja surullisempia asioita kuin joukkue joka yrittää pelata edes kahdella kärjellä, saati sitten yltiöidealistisesti koko joukkueella mistä tahansa kohdasta, ilman että taitotaso riittäisi siihen. Rikkominen kun on edelleen helpompaa kuin rakentaminen joten kehittyneen ulkopelin myötä sisäpelin pitää olla merkittävän korkealla tasolla jotta tilanteiden rakentaminen vähillä paloilla molemmista kärjistä onnistuu.

Niin, se jaksopeli. Sen tuominen mukaan pesäpalloon johtui pitkälti kahdesta seikasta: tilastot ja todennäköisyys – kurssin lyhyestä oppimäärästä sekä näköradiosta eli veikkauksesta ja pienemmässä mittakaavassa televisiosta (pelin keston vakiointi). Pitkävedossa oli ja on edelleen käytössä palautusprosentti ja kertoimet lasketaan sen mukaan ettei yhtiö jää pitkällä aikavälillä alle haluamansa katteen. Pesäpallon ongelmana oli pitkävedon lanseerausvaiheessa ainoastaan se, että tasapelin todennäköisyys oli liian pieni jolloin sen kerroin nousi korkeaksi ja laski puolestaan puhtaista voitoista annettuja kertoimia. Jaksopelihän osui tähän kuin Simo kolmosluukkuun. Näin vuosia jälkeenpäin voikin sitten todeta että sopupelien vaikutus oli tältä kannalta melko paradoksaalinen: pitkäveto poistui ja n. kymmenen vuotta myöhemmin palatessaan ristivaihtoehto puuttui edelleen. Tulosveto ja moniveto tulivat mukaan pesäpallovedonlyöntiin ja niiden vaihdot ovat olleet viime vuosina kovaa luokkaa.

Miksi jaksopeliä sitten edelleen pelataan? Syitä tähän on muutamia mutta ehkä suurimpana niistä nykypäivänä on mainittava haluttomuus suurten muutosten tekemiseen lajin ollessa noususuhdanteessa. Kun katsojat on opetettu jo yli 15 vuoden ajan seuraamaan lajia tietyn sapluunan mukaan ja kun sääntömuutosrulettikin on pikku hiljaa pysähtynyt paikoilleen, halutaan pitää kiinni siitä buumista mikä lajin ympärille on syntynyt. On todettu että laji on tv-kelpoinen, vetää katsojia huippupaikkakunnilla millä säännöillä tahansa jos itse tuote eli peli on kunnossa eikä kukaan pääsarjatason urheilijoista voi käyttää resurssejaan siihen että lähtisi pullikoimaan vallitsevia oloja vastaan. Keskittyminen kohdistuu aina ainoastaan seuraavaan otteluun ja sitä edeltäviin harjoituksiin vaikka iso kuva on kirkkaana mielessä.

Pitäisikö muutoksen sitten tapahtua? Lainaan omaa lajinkehittämistyötäni kuuden vuoden takaa (paljon tekstiä, ota santsikuppi kahvia). Kokonaisuudessaan tekstin, samoin kuin Riku Lehdon tekemän erillisen pohdinnan jaksopelin vaikutuksista, löydät osoitteesta http://www.pesis.fi/koulutustoiminta/lajivalmentajatutkinto_plvt/plvt_2004/ :

” Jaksopelin tärkein yksittäinen muutos peliin oli se, että pelin sisällä alettiin pelata useita yksittäisiä pelejä. Tämä on verkkopeleistä tuttua toimintaa, joukkuelajeissa siis lentopallosta. Jokaisen erän jälkeen tilanne nollataan ja ottelu alkaa jälleen alusta. Joukkueiden välisissä voimasuhteissa olevat erot on kyettävä hyödyntämään erä toisensa jälkeen eikä enemmän pisteitä tehnyt joukkue välttämättä voita.

Ero on siinä, että lentopallo on totuttu ymmärtämään niin pelaajien kuin katsojienkin taholla perusluonteeltaan pelinä jossa pelataan erävoittojen kautta koko ottelun voitosta. Koko lajikulttuuri on luotu tälle pohjalle. Pesäpallossa taas muutos on tehty äkillisesti palvelemaan pelin ulkopuolisen tahon tarkoituksia. Pelaajien, valmentajien, pelinjohtajien ja muiden pelin tekijöiden parissa on läpikäyty muutosprosessi ja omaa toimintaa on muutettu siten, että se mahdollisimman hyvin vastaisi niitä vaatimuksia joita senhetkisillä säännöillä menestyminen edellyttää. Kyse on siis sopeutumisesta.

Sääntöjen muuttaminen saa aikaan sen, että menestystä haluavat joukkueet mukauttavat toimintansa vallalla oleviin sääntöihin sopiviksi. Mikäli muutos on radikaali, kuten pesäpallon jaksopeliin siirtyminen, taktiikka saattaa muuttua niin oleellisesti että yleisön on vaikea seurata kaikkia niitä muutoksia joita huippujoukkueet peliinsä tekevät. Voi olla, että perinteisesti tuhoon tuomituista lyönneistä tulee prosentuaalisesti loistavia ratkaisuja ja aiemmin hyviksi todettujen lyöntien prosentit tippuvat.

Pesäpallolle on kautta historian ollut leimaa-antavaa sen voimakas oivalluksiin perustuminen ja näitä oivalluksia on ollut muuttuneiden ulkopeliryhmitysten ja sääntöjen myötä entistä vaikeampi seurata katsomosta käsin. Lajiin vihkiytyneilläkin on ollut täysi työ pysyä kehityksessä mukana. Jaksopeliin siirtyminen on ollut toistaiseksi vertaansa vailla oleva muutos missään Suomessa harrastetussa merkittävässä joukkuepallopelissä toisen maailmansodan jälkeen. Pesäpallo käytti sen suhteen täydellistä itsemääräämisvaltaansa ja ilman kymmenen vuoden seurantajaksoakin on täytynyt olla ilmeistä, että oli muutos suuren yleisön silmissä positiivinen tai negatiivinen, muutos on niin suuri ettei sen sulattaminen kerralla ole mahdollista edes sitä tekemässä olleille, saati sitten katsojille.

Pidemmällä tähtäimellä pelin viehätys tulee nimenomaan lajin yleisestä olemuksesta, perinteistä jotka tuovat katsojalle ja pelaajille turvallisuutta ja lajikulttuurista johon jokainen lajissa mukana oleva kasvaa kiinni. Yhdelläkään lajilla ei tietenkään ole syytä lepäillä laakereillaan vaan on oltava valmiina reagoimaan ympäröivän maailman mukanaan tuomiin muutoksiin ja haasteisiin. Onnistuneilla sääntömuutoksilla voidaan peliä saada elävämmäksi ja aktiivisemmaksi muuttamatta kuitenkaan mitään olennaista. Esimerkiksi jalkapallossa 90-luvun alussa käyttöön otettu sääntö joka kieltää maalivahtia koskemasta käsin oman pelaajan jalalla hänelle syöttämään palloon on ollut tämän kaltainen onnistunut sääntö. Sen sijaan sääntöjen muuttaminen johonkin muuhun tarkoitukseen kuin lajissa selkeinä esiintyvien epäkohtien poistamiseen on maton leikkaamista väärästä päästä. Se kuvastaa vahvasti "kaikki tänne ja nyt heti" - ajattelua jossa painoarvo pistetään nimenomaan siihen mitä juuri sillä hetkellä halutaan koska se on kansallisessa pelissä ja muihin lajeihin verrattuna suhteellisen pienissä piireissä mahdollista. On aiheellista kyseenalaistaa ne motiivit joilla päätöksiä lajia radikaalisti muuttavia sääntömuutoksia on tehty.

Jaksopelin vastustaminen pelaajana on niiltä osin turhaa, ettei se muuta miksikään niitä sääntöjä joiden mukaan pelataan. Seuraava periaatteellinen murros pesäpallossa voikin olla se, että mietitään halutaanko päästä tilanteeseen jossa pelin säännöt ja pistelaskujärjestelmä ovat ristiriidaton, järkevä ja nopeasti aukeneva paketti kelle tahansa ihmiselle vai kehitetäänkö edelleen nykyistä järjestelmää jolloin kuilu yleisesti joukkuepallopeleihin liitettyyn pistelaskujärjestelmään kasvaa ja laji kasvaa sisään päin. Jaksopeliin siirtyminen oli aikanaan ymmärrettävä sen taustalle olleiden syiden takia, mutta nyt tarvittaisiin riittävän suurta hahmoa myöntämään että oikeudenmukaisin ja selkein järjestelmä pisteiden jakamiseen on tuloksen vapaa kehittyminen ottelun alusta sen loppuun. Yleisölle voidaan varmasti tarvittaessa järjestää haluttaessa minkälainen sirkus tahansa, mutta selkeys ja pysyvyys ovat ensimmäiset elementit joilla lajin tulevaisuutta tulisi tehdä ja myös ne elementit joita yleisö haluaa nähdä.”

Ennen kuin kaivat haulikon piirongin laatikosta tai taputtelet virtuaalisesti olalle, todettakoon että jo aiempaa tekstiä lukiessani totesin että vaikka seison yhä sanojeni takana, koen että jaksosäännön merkitys on vähentynyt minulle itsellenikin vuosien varrella. Pesäpallo ei lajina häviä mihinkään, tehtiinpä säännöissä tämän suhteen mitä tahansa eikä tilanne ole tällä hetkellä mielestäni se ettei keisarilla olisi vaatteita ja sitä pitäisi ryhtyä huutamaan toreilla kautta maan. Myös kaikki höpö höpö – puheet mitä ihmeellisimmistä sarjajärjestelmistä ja palottomasta pelistä voi haudata ydinjätteen mukana. Pelataan peliä jaksoilla tai ilman (mieluummin ilman, kiitos) ja mietitään vaikka sitä että miten tason laskeminen alemmilla sarjatasoilla vaikuttaa pelin laatuun jo nyt ja eritoten jatkossa myös Superpesiksessä. Eikä sinun, hyvä katsoja, tarvitse edelleenkään lotkauttaa korvaasi jaksopelille tai juoksupelille. Kun istut kauniina kesäiltana katsomassa tiukkaa peliä kahden hyvän joukkueen välillä, keskity edelleen nauttimaan siitä ja niistä hienoista suorituksista joita peli tarjoaa. Jos haluat viettää aikaasi kotona miettimässä että kiinnostaako pesäpallo ihmisiä jaksopelin takia vai siitä huolimatta, elämä on valintoja täynnä.

P.S. Vaikka Jyväskylän katsojamäärä hallitsevaa mestaria vastaan onkin järkytys, on turha mennä merta edemmäs kalaan syyllistä etsimään. Kotikaupungin puolijumalat Immonen, Hytönen ja Vatanen lätkän ratkaisupelissä on yhtälö joka selittää ko. asian huomattavan paljon paremmin kuin jaksopeli.

Mikäli kirjoittaja aloitti sisällissodan, hän haluaa sen puolelle jolla on lämmittelyssä isommat pelaajat jotka lyövät kovempaa ja joilla on hienommat pelipaidat.