Keskiviikkoilta. Istun Meilahden pesäpallokentän tulostaulun edessä ja seuraan kentällä käytävää naisten peliä koiraa toisella kädellä rapsutellen. Parin metrin päässä edessä istuu kaksi pientä poikaa, joiden puheesta paistaa läpi Oulun murre, mutta myös hämmentävän kova tietämys siitä mitä pelissä tapahtuu. Milloin luukku oli liian auki, milloin lukkarin piti antaa puolikorkea ja miksei se lyöny tuohon saumaan. Siirryin nuorten pesäpalloprofessoreiden seuraan ja siitä se ajatus sitten lähti.

Hetken keskustelu vei paitsi omat ajatukset pois tulevan viikonlopun peleistä, toi myös mieleen millainen intoilija sitä oli itse kersana pesiksen suhteen. Vanhempi pojista pelaa E-pojissa, nuorempi F-junioreissa Oulun lähistöllä. Laskin murteesta ja paikkakunnasta yksi yhteen ja kysäisin, että asutteko tuossa talossa kenttämme takana olevaa sinistä talokokonaisuutta osoittaen. ”Joo”, kuului vastaus. Talo on Ronald McDonald – talo, jossa sairaalahoidossa olevien lasten vanhemmat/perheet voivat yöpyä hoitojen ajan. ”Meijjän veli on siellä teho-osastolla nukutuksessa”, vanhempi pojista sanoi. Poikien vanhemmat olivat tulleet Helsinkiin jo kolme viikkoa sitten, pojat tulivat viikko sitten. Vanhempien huolen määrää en puolitoistavuotiaan lapsen puolesta osaa edes kuvitella, mutta pojillakin oli hankalaa kun ei oikein tunne ketään eikä saa aikaa kulumaan. Kutsuin pojat käymään miesten treeneihin, jolloin nuorempi kysyi että ”Päästäskö me sellasiksi pallopojiksi?”. Sovittiin, että näin tehdään.

Siellä ne pojat pyörivät jo tuntia ennen treenien alkua ja paikalle tullut äiti kertoi, että jannut olivat olleet koko päivän pelkkää pesäpalloa ja sitä, että pääsevät illalla miesten treeneihin. Varsinaisissa treeneissä pienet miehet painoivat helteessä pyyteetöntä duunia hakemalla palloa puskasta ja kun juttelin vielä kentällä poikien kanssa, molemmat kyselivät että pääseekö uudestaan. Ihan varmasti pääsee. Kutsuin pojat vanhempineen viikonlopun kotipeleihimme ja paljastin sunnuntain suunnitelman. Soitin jo aiemmin sunnuntain vastustajamme Kempeleen Juha-Matti Rannalle ja kerroin homman nimen. Jusku oli isänä itsekin heti mukana siinä, että annetaan pojille lahjat joihin osallistuu molempien joukkueiden kaikki pelaajat. Pesäpallot joissa on kaikkien nimmarit ja pojista vanhempi pääsee heittämään avausheiton. Se ei paranna sairasta lasta ja monissa seuroissa tehdään satoja kertoja suurempia tempauksia, joilla tehdään konkreettista hyvää, mutta poikien ilmeistä tuli näinkin kyyniselle paskiaiselle ihan oikeasti hyvä mieli. Ei tämä ole Pirhosen show enkä kalasta irtopisteitä. Voi olla, että joskus vielä kirjoitan pesäpallostakin jotain tai sitten en. Mutta siitä pidän kiinni,  että kahdella pojalla on sunnuntaina pesäpallon verran parempi maailma.