Pesäpallon oma kioskikirjailija iskee jälleen. Danielle Steel – maisia sävyjä saava Pirhosen uusin ”Oodi intohimolle” on tekijänsä näköinen teos: täynnä draamaa ja koukuttavia käänteitä. Katso kuvat, lue juorut, kuvaa video!

Istuessani jälleen kerran hovikampaajani Nexar Antonion tuolissa, päädyimme stailauslehtien nostaman tunnemyrskyn kautta keskustelemaan intohimosta. Inno-ohjelman viimeisimpien projektien ohella siirryimme keskustelemaan toisesta kyseisessä kampaamossa säännöllisesti esiin nousevasta suosikkiaiheesta: takatilannepelaamisen kehitys 70-luvulta 2010-luvulle ja sen evoluutio jatkossa sekä tällä kertaa myös siitä, epäonnistuiko Kari Hakkarainen kääntönäpissään koskaan. Tunteet myrskysivät: huudettiin, halattiin, laulettiin ja naurettiin kunnes kalju pääni oli kuin huomaamatta edelleen kalju ja astuin tunnekuohujen virkistämänä Haavisto 2018 – takissani ulos pakkaseen.

Hetken henkeä vedettyäni asiaan. Työssäni törmään erityisesti vuodenvaihteen jälkeen ihmisiin, joilla on loskassa tarpomisen keskellä (taas) siirtymässä käytäntöön se ikiaikainen haave: elämä kuntoon ainakin painonhallinnan ja liikuntatottumusten osalta. Mikäpäs siinä. Konkreettinen uusi alku vuoden vaihduttua, mahdollisuus isompaankin remonttiin tarpeen mukaan sekä uudet tavoitteet ja ennen kaikkea mielessä siintävät mielikuvat onnistumisesta tarjoavat oikean kokoisiin palasiin jäsenneltyinä ja motivoinnilla sekä tarvittaessa ammattitaitoisella ohjauksella höystettynä paketin, jota jaksaa pitää ainakin hetkellisesti pimeimpinäkin aamuina.

Elämäntapamuutosten väleissä luoviessani huomaan usein jääväni sydäntalven tunteina havainnoimaan eri ihmisten käyttäytymistä. Ryhtiä, asentoa, mistä asioista tämä puhuu ja ehkä suurimpana: MITEN tämä puhuu/asiansa esittää. Kun aurinko näyttäytyy lähinnä vitsinä kerran kuukaudessa pilvien välistä ja luontaiset energiavarat ovat perjantai- ja lauantai-iltoja lukuun ottamatta alakvartaalissa, ihminen kääntyy hakemaan voimaa sieltä mistä sitä saa. Käpertyy, hakee omat juttunsa ja asettautuu niiden pariin. Antakaa minulle talvi ilman kotimaisia ja ulkomaisia urheilusarjoja, vedonlyöntiä, valmennusta ja musisointia niin annan teille keväällä miehen joka ei saa aikaan sitäkään vähää kuin aiemmin. Näinä viikkoina herään kuitenkin säännöllisin väliajoin horroksestani muutenkin törmätessäni ihmiseen, jolla on yksi ominaisuus: intohimo asiaansa kohtaan. Hällä väliä mikä se on: jos joku tykkää terrorisoida pesäpallopalstoja, antaa mennä. Mikäli Emmerdale on juttusi, ole hyvä. Jos tykkäät kuunnella Arttu Wiskaria, niin….no, joku roti nyt kuitenkin. Itse fanitan niitä ihmisiä, jotka fanittavat jotain. Ovat heti ns. ”pykälässä” kun omasta aihealueesta puhutaan. Kertovat mielipiteitä, imevät tietoa, ottavat vastaan vaikutteita, kokeilevat, katsovat, ovat mukana. Fanittavat. Elävät. Serotoniini erittyy, elämä maistuu ja tuntemusten purkamiselle on foorumi. Se naapurin lökäpöksy voi olla lätkähallin päätypleksin takana tai keikkapaikan eturivissä verenhimoinen eläin fanipaita päällään, serkkutytön ryhti muuttuu ja olemus terävöityy kun puhutaan erilaisista villalangoista ja ylipainoinen, kalju ykköspesispelinjohtaja kiroaa kerran viikossa 35 miljoonan poninhännän alimpaan helvettiin kun tämä ei saa palloa maalikehikon sisään vaikka henki olisi siitä kiinni ja on kentällä kuin peura ajovaloissa. Terveisiä vaan Andy Carrollille jos luet tätä.

Nämä ovat niitä aikoja kun harjoituksissa näkee silmistä kuka on paikalla ja kuka läsnä, kenelle tärkein on sosiaalinen ulottuvuus ja kenelle taas jonkin osa-alueen kehittäminen parhaalla mahdollisella tavalla. Toisin sanoen: kuka suhtautuu tekemiseensä intohimolla. Saman näkee valmentajista. Kuka haluaa kehittää, kuka päteä. Kuka vetää roolia, kuka tulee paikalle aitona. Harjoittelu ylipäätään on pesäpallossa niin leimaa antava tekijä, että sen osuus vuoden kokonaisuudessa on välttämätöntä ottaa esiin lajin arjesta puhuttaessa. Nyt kun eletään helmikuun alkua, katsojat alkavat talvilajien ja lumitöiden lomassa selailla joukkueiden nettisivuja nähdäkseen mitä siellä on tapahtunut. Joukkueissa taas eletään yleisesti ottaen päälle raskainta vaihetta. Tehdään kovia harjoituksia/harjoitusjaksoja, pyritään pitämään fokus siinä hetkessä mutta mielessä siintävät kevätlaitumet ja hallipeleistä huolimatta alitajunta tiedostaa varsin mallikkaasti sen, että pisteistä pelaamiseen on vielä kolme kuukautta aikaa. Vaikka treenikausi alkaisi kuinka kaartua jo kohti kilpailuun valmistavaa kautta (tosin sitähän se harjoittelu kokonaisuudessaan jatkuvasti on tai ainakin pitäisi olla…), kolmen kuukauden periodi olisi lähes missä tahansa muussa joukkuelajissa valovuoden mittainen pätkä, jonka aikana ehtisi tehdä kaikki siviilielämän puolella tarvittavat peliliikkeet, hieroa sopimukset kuntoon ja treenata itsensä kuosiin uutta kautta varten. Pesäpallossa on painettu menemään 3-4 kuukautta eikä loppua näy. Näissä olosuhteissa intohimo omaa tekemistä kohtaan on voimavara, jolla kehittyminen mielestäni lopulta ratkaistaan. Vanha kunnon fraasi ”play-offit ovat oma maailmansa” voitaisiin korvata huoletta sanonnalla ”talvi on oma maailmansa”.

Tässä mielessä harjoituskauden pituus on mielestäni pesäpallossa myös pelaajia ja katsojia erottava tekijä, sillä siinä vaiheessa kun ”uusi” joukkue kirmaa keväällä avauskiilaan, kyseinen nippu on ehtinyt hikoilla yhdessä jo puoli vuotta ja elänyt synkimmän sydäntalven ajan tekemällä joukkuehenkeä kohottavia maapallo-vastaantulo-tappoheitto 10*10 – harjoitteita töiden ja perhe-elämän ohessa. Näin erityisesti niillä paikkakunnilla, joilla yleisölle avoimet harjoitukset vetävät yleisöä täsmälleen saman verran kuin ne suljetutkin.

Niin, siitä intohimosta. Mielestäni ei ole yllätys, että tavoitteellista toimintaa harjoittavat tahot ja joukkueet keräävät jo talvikauden peleissään kevyttä pintalämpöä välillensä. Kun harjoittelu on (edelleen kesästä poiketen) se pääasiallinen kontakti lajiin ja oma joukkue pääasiassa se olennainen ympäristö jossa operoidaan, pelitilanne viiden kuukauden talvitauon jälkeen on aiemmista kokemuksista riippumatta aina erityistilanne jossa vireystila on hinattu ennakkoon ajateltua päävastustajaa vastaan korkealle ja kun tähän lisätään yhteen otteluun valmistautumiseen käytettävissä oleva aika, on käsissä ainekset joiden tulenarkuutta vähentää vaan ei kokonaan poista se, ettei pelissä nyt sitten kuitenkaan jaeta sarjapisteitä saati pelata pelkistä voitoista. Pelaaja on aina pelaaja ja riittävällä kilpailuvietillä varustettua ihmistä vastaan vaikka Kimble saattaa kääntyä tulikivenkatkuiseksi väännöksi. Jokainen varmasti tunnistaa omasta tuttavapiiristään jonkun tällaisen tahon. Pesäpallokentillä nämä ovat niitä tyyppejä, jotka tuovat peliin oikeanlaista väriä aitoutensa kautta.

Pelissä pitää osata rakastaa ja vihata. Peliä pitää osata rakastaa ja vihata. Äärimmäinen esimerkki tästä mainitaan Andre Agassin omaelämäkerrassa ”Open”, jossa maailman ykkönen sanoo itselleen/näkymättömälle hahmolle ennen jokaista peliä ”Please make it stop. Please don’t let it stop” omaan pelaajauraansa viitaten. Suorittamaan kentälle saapuvia tahoja nähdään pesäpallossa ilahduttavan vähän, mutta kuitenkin liikaa. Pitää uskaltaa heittäytyä ja antaa mennä, pysyä kurinalaisena ja kunnioittaa pelin kaikkia osatekijöitä mutta elää pelin sisällä.

Nostan hattuani äärimmäisen korkealle kaikille niille lajin parissa toimiville, jotka pyörittävät arjessaan lähes epäinhimillistä kuormaa askareita ja yhdistävät sen voittamiseen tähtäävään kilpaurheiluun pelaajan, valmentajan, pelinjohtajan, tuomarin, seuran johtohenkilön tai muun toimijan roolissa. Kukaan ei edelleenkään tule jatkossakaan taputtelemaan olalle sydäntalvella eikä tuomaan lisää tunteja vuorokauteen jotta ehtisit reissata treeniviikonlopuilta/pelireissuilta kotiin ja levätäkin ennen kuin olisit valmis kohtaamaan työn haasteet sekä löytämään aikaa olla riittävästi perheen parissa. Kovat päätökset oman arjen suhteen ovat se puoli, joka harvoin näkyy joukkueen ulkopuolelle mutta jonka kanssa painitaan, joka yhdistää ja tekee hyvistä joukkueista entistä vahvempia yksiköitä. Hyvät joukkueet löytävät tavan toimia pelien ulkopuolella ja voittaa pelin sisällä. Sen tekevät mahdolliseksi yksilöt, joilla on rinnassaan se palo jota kehittyminen ja kehittäminen vaatii. Olen viimeisen päälle organisoituun pelin rakenteeseen uskova ja luottava ihminen, mutta katseeni eksyy vieläkin minkä tahansa joukkueen harjoittelua seuratessani siihen, miten kukakin tekee ne pienimmät asiat harjoitteessa eli tekeekö koska on käsketty vai koska haluaa.

Tekstini on tällä kertaa tribuutti miehelle, jossa intohimo lajia kohtaan oli ja eli niin voimakkaana, että sen aisti varmasti jokainen ko. herran kanssa tekemisissä ollut. Johtamiset ja taktiikat sikseen, Asko Tuhkasen sydän oli pesäpallon muotoinen ja se näkyi. Reissumiehen elämä eri puolilla tarjosi varmasti paljon positiivista, mutta se myös kulutti täydellä liekillä palanutta Askoa. Yöunet vähenivät, stressi kasvoi, väsymys alkoi näkyä. Päällimmäiset muistot Asko Tuhkasesta ovat silti varmasti ne, jotka lajiväki muutenkin muistaa. Oudon näköinen pikkumies, joka teki itsestään ratkaisijan, eli tunteella pelissä ja toi pelinjohtajana esiin sitä samaa paloa toimintaa kohtaan. Kaiken voittaneiden kokeneiden Jymy-pelaajien keskellä toiminta on varmasti ollut kovin erilaista laikat käsissä, mutta matkoillaan Kuopiossa ja Joensuussa Asko sai luotua toimintaan itsensä näköisen hengen, enkä ainakaan itse olisi kehdannut mennä Askon eteen jos en olisi heittänyt kroppaani ja sydäntäni likoon silloin kun sitä tarvittiin. Sankarimusiikin ja kliseeautomaatin voi kytkeä pois päältä, kiitos. Vaikea sairaus vei Askon, mutta ”Pikkutykin” työnteon määrästä omien vahvuuksien maksimoimiseksi voi ottaa koko lailla huoletta mallia kuka tahansa takki auki viilettävä ”lahjakkuus”.

Olkaa aitoja, tunnustakaa niitä asioita joihin uskotte. Käyttäkää vaikka niitä Putous-fraaseja vaikka aivoni seuraavasta sellaisesta sulavatkin. Antaa palaa, Frank.