Omavaraisuussääntö on ollut vähintään viimeisten kymmenen vuoden ajan pesäpalloväen huulilla ja sen toteuttamisesta on taitettu peistä kymmeniä kertoja. Nyt kun sääntö lopulta läväytettiin julki, hurraahuutoja ei silti kuulu. Onko meissä jotain vikaa?

Käydäänpä ihan ensin läpi, mitä omavaraisuussääntö tarkalleen ottaen pitää sisällään. Oma kasvatti on:

1) pelaaja, joka pelaa kasvattajaseurassaan

2) pelaaja, joka on pelannut seurassa (ei 4-lomake) kolme pelikautta sen kalenterivuoden alusta, kun pelaaja on täyttänyt 16-vuotta

- jos pelaaja on rekisteröity kerran omaksi kasvatiksi, jää rekisteröinti pysyväksi

3) kahden lähialueen seuran (välimatka ko. superpesisseurasta lähialueen seuraan maksimissaan 100 km) omat kasvatit - jos pelaaja on rekisteröity kerran omaksi kasvatiksi, jää rekisteröinti pysyväksi

Kohtaa 3 on myöhemmin täydennetty vielä siten, että lähialueen seurojen on oltava alempien sarjatasojen seuroja ja ko. seurojen on tehtävä keskenään asiasta sopimus vuosittain. Tähän asti mukana? Hyvä.

Lähtöasetelma on selkeä: kasvatustyötä pyritään tukemaan. Tästä ei ole kukaan koskaan ollut varmasti eri mieltä, keskustellaan ainoastaan keinoista. Jos jalkapallokin on joutunut lanseeraamaan ”home-grown players” – säännön, jolla eri huippujoukkueiden kasvattien määrää eri kilpailuihin ilmoitettavissa kokoonpanoissa säädellään, on selvää että volyymiltaan niin pienessä lajissa kuin pesäpallo kasvatustyö on elinehto. Konsensus tämän asian ympärillä on niin voimakasta, että olennaisia kysymyksiä omavaraisuussäännön ympäriltä nousee oikeastaan kolme:

-          Kuinka asiasta keskustellaan?

-          Kuinka asiasta päätetään?

-          Kuinka asiasta tiedotetaan?

Omavaraisuussäännöstä on keskusteltu asian olennaisen luonteen vuoksi varmastikin jotakuinkin kaikissa seuroissa, joista nyt edes teoriassa voisi tulla pääsarjatason pelaajia. Tätä keskustelua ollaan käyty myös kaikissa lajin päättävissä elimissä ja ennen muuta seurojen keskinäisissä kokouksissa, mutta julkisesti ei milloinkaan. Eipä se tosin hyvältä olisi kuulostanutkaan, että yksi seura voi kaataa säännön kuten Nurmo viime vuosikymmenen puolivälin tienoilla teki. Totta kai jokainen seura toimii aina lopulta omista intresseistään lähtien, mutta siitä huolimatta julkinen dialogi säännön tiimoilta olisi ainakin selventänyt monia epäkohtia. Minulle tulleet yhteydenotot kertovat samasta asiasta. Sain 18.6. Helsingin Sanomien toimittaja Pasi Peltolalta puhelun, jossa kysyttiin Huippupesäpalloilijat ry:n kantaa edellisenä päivänä päätettyyn omavaraisuussääntöön sekä sitä, olemmeko käsitelleet asiaa hallituksemme kokouksissa. Vastasin rehellisesti, etten ollut kuullut kyseisestä päätöksestä yhtään mitään emmekä näin ollen olleet asiaa myöskään käsitelleet. Surkuhupaisaa oli, että kolmesta superpesisseurasta ensi vuoden joukkueen rakentamisesta vastaavilta henkilöiltä tulleet yhteydenotot kertoivat, että he olivat lukeneet asiasta nimenomaan hesarista…

Tiedottaminen tapahtui tästä kahden viikon päästä, jolloin sain myös käsiini päätöksen tarkemman sisällön. Asiaa oli valmisteltu kilpailun johtoryhmässä ja seurat olivat hyväksyneet asian yksimielisesti kokouksessaan. Hienoa, että näin on tapahtunut, mutta sekä päätöksen että siitä tiedottamisen ympärille on saatu luotua turha salamyhkäisyyden verho jota emme todellakaan tarvitsisi.

Käydäänpä sitten läpi itse päätöksen sisältöä. Oman kasvatin pelaaminen seurassa on yksiselitteinen ja helppo kohta. Kakkoskohdan, jossa pelaaja rekisteröityy omaksi kasvatiksi pelattuaan kolme vuotta seurassa, ottaminen mukaan tarkoittaa positiiviselta kantilta ajateltuna pitkäjänteisyyteen tähtäämistä, mutta toisaalta se antaa myös pelaajalle entistä paremmat eväät huudattaa seuraa syksyisin tekemällä vuoden mittaisia jatkopahveja jos niin haluaa. Toivottavasti kyseinen kohta ajaa pitkäjänteisyyteen, sillä sinänsä kohta 2 on mielestäni hyvä. Sillä on nimittäin etunsa sekä pienille paikkakunnille, joissa ollaan usein jonkun yksittäisen ikäluokan varassa että suurille paikkakunnille, joilla on tarjota aikuisille pelaajille muutakin kuin rahaa. Mielestäni on seuran etu, mikäli se saa järjestettyä pelaajalle sellaisen kokonaispaketin että tämä viihtyy seurassa kolme vuotta. Tämä asettaa seurat sinänsä eriarvoiseen asemaan sen perusteella, ettei pienemmillä paikkakunnilla välttämättä ole edellytyksiä tarjota kentän ulkopuolisia asioita samalla lailla kuin kasvukeskuksissa, mutta ei se helppoa ole niissäkään. Sinänsä mikään ei kuitenkaan muutu, että pienimpien paikkakuntien kohdalla yksi vetovoimatekijä on urheilullinen puoli eli menestysmahdollisuudet ja valmennuksen laatu ja toinen se, kuinka paksun pinon seteleitä pelaaja eteensä saa. Kaiken kaikkiaan kakkoskohta ajaa mielestäni vastustuksesta huolimatta asiansa.

Kolmas kohta säännöstä eli yhteistyö lähialueen seurojen kanssa onkin sitten se eniten säätämistä aiheuttava asia ja kertoo oikeastaan koko säännöstä. Tarkoitus oli heti aluksi hyvä, mutta sitä täsmennettiin vielä jälkikäteen. Vaistoni sanoo, ettei tämän kohdan suhteen olla vielä nähty kaikkea. Porsaanreikiä on nyt tukittu jonkin verran, mutta vielä sitä ainakin minipossu pääsee luikertelemaan. Otetaanpa vaikkapa hypoteettinen tilanne, jossa Joensuun Maila tekee yhteistyösopimuksen Tohmajärven Pompun kanssa. Tätä kautta Aleksi Rautiaisesta tulee jo ensi vuodeksi ”oma” mies ja mikäli haaviin tarttuisi joku toinen ToPo:n kasvatti (muut Rautiaiset, Ville Hämäläinen jne.), näistä tulisi myös heti omia ukkoja. Kaiken kaikkiaan kolmoskohdasta tulee viilauksineenkin sellainen maku, että päätös on sävelletty lennosta ja korjattu sitten sitä mukaa kun epäkohtia on huomattu.

Nähtäväksi jää, millaisen käynnistysvaiheen sääntö ensi vuonna saa. Monet yksityiskohdat ovat vieläkin hämärän peitossa. Kukaan ei varmasti toivo, että sääntö ajaisi ensi kesänä urheilullisiin kompromisseihin kuten vaarana on, kun siirtymäajaksi määriteltiin ainoastaan jo käynnissä oleva kausi. Seuroissa yritetään luonnollisesti sopeutua tilanteeseen parhaalla mahdollisella tavalla ja puhelimet ja taskulaskimet ovat lämpöisinä kun palettia sovitellaan sellaiseksi, että sieltä löytyisivät sekä mahdollisuus menestyä että kriteerit täyttävä määrä ”omia kasvatteja”. Toivon mukaan hyvää asiaa ajava sääntö pysyy sellaisena, eikä käänny itseään vastaan.